Studia Kareliana / Porthania II 17.10.06 / Panu Rajala

Puhun hämäläisyydestä kirjallisuuden näkökulmasta, sillä Häme on Suomeen kirjoitettu kuten koko Suomi on meille kirjoitettu sekä sitten maalattu ja valokuvattu, sävelletty ja soitettu. Zachris Topeliuksella oli iso työ kirjoittaa Suomi tyhjästä Maamme-kirjaan. Niinpä hänen määritelmänsä ovat eläneet toistasataa vuotta. Vieläkin hämäläiset ja karjalaiset katsovat itseään sekä muut heitä Topeliuksen rivien läpi:
”Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etupäässä hämäläisiltä perittyä.”
Topelius oli lentävä reportteri ja tutkija, myös poliitikko kirjoituksissaan. Niinpä hän esittää kiinnostavan hypoteesin 1875: ”Jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin hän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin.”
Voimme kysyä kuinka niin toisin? Topelius oli harras kuninkaan alamainen Vänrikki Stoolin tarinoissa, ja yhtä hartaan kiitollisena hän sepitti runoja Venäjän keisarien kunniaksi. Olisivatko hämäläiset muodostaneet lujemman vastuksen venäläiselle ekspansiolle ja vastaavasti karjalaiset avanneet enemmän kauppateitä Ruotsiin, jos seuraamme Topeliuksen spekulaatiota? Väinö Tanner oli helsinkiläispoika, mutta selvä hämäläisluonne, samoin Eljas Erkko; kumpikin Venäjää kohtaan jäykkiä kuten Topelius uumoili, mutta äkkiä ei tule mieleen Ruotsin suunnalla heiluneita vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia. Enkä usko että kukaan sutki karjalainenkaan olisi Suomea säästänyt sodilta neuvotteluissa ilman raskaita menetyksiä. Sitä paitsi hämäläinenkin voi muuttaa sujuvasti kantaansa montakin kertaa elämänsä aikana, siitä on esimerkkinä vaikkapa vanha suomettarelainen ja kuningasmielinen Juho Kusti Paasikivi kaikkine takinkääntöineen.
”Se on oikeen se Satakunta sarka suuri – ne on niitä jäykkäniskasia, ei ne muutu koskaan missään miksikään”, luonnehti F.E. Sillanpää isänpuoleista sukuaan, joka oli lähtöisin Kokemäen suunnalta Kauvatsan pitäjästä. Viljo Rasila on osoittanut, kuinka muinais-Häme on vielä 1500-luvulla ulottunut Ylä-Satakunnan Kankaanpäästä Vehkalahdelle ja Nurmijärveltä Virroille – siis komea lohkare, enemmän kuin puolikas eteläistä Suomea verrattuna nykyiseen kutistuneeseen Hämeeseen, jota ei kunnolla edes enää ole läänin tai maakunnan tasolla, mutta heimona, kansanluonteena, murrepohjana sitäkin väkevämmin. Kokemäen kartanon lääni kuului Hämeeseen, siitä Häme on lähtenyt painumaan, tiivistynyt ja keskittynyt, ydin on hyvin tallessa. Samalla hämäläisyys on laajentunut väittäisin eräänlaiseksi yleissuomalaisuudeksi. Sillanpää on juuri murroksen, liukumisvaiheen kuvaaja. Hänelle Hämeenkyrö ei enää ollut Hämettä, vaan koillista Satakuntaa, hän itse satakuntalaisen isänsä ja eloisamman hämäläisen äitinsä tuote, herkkyydeltään, kieleltään ja murteeltaan hämäläinen, isottelevalta, rehentelevältä luonteeltaan satakuntalainen.
Satakunta yrittää taas nostaa omaa profiiliaan, etsiä identiteettiä hiljaiselon jälkeen. Häme on puolestaan pirstaloitu Pirkanmaaksi ja Etelä-Suomeksi, Kanta-Hämeeksi ja Päijät-Hämeeksi, jotka maistuvat vedeltä perinteisen maakunnan mahdin jälkeen. Mutta kuten sanottu Hämettä ei ole onnistuttu kokonaan hävittämään henkisenä, historiallisena ja kielellisenä kokonaisuutena. Mutta varsinaisia nostatusyrityksiä en huomaa, sen sijaan Pirkanmaalle rakennetaan kovasti uutta yhteenkuuluvuutta Tampereen ympärille vahvana talousalueena.

Suomen suvun alkuperästä ja heimojenkin alkuperästä on aina kiistelty ja tullaan kiistelemään, niihin en tässä puutu, mutta jotenkin minua on kiehtonut kielitieteen teoria – alkuaan Henrik Gabriel Porthanin kehittämä ja nyt taas Kalevi Wiikin henkiin herättämä – että Suomi -nimitys tulisi kantabaltin sanasta šeme, joka tarkoittaa maata ja tullut meille varhaiskantasuomeen parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua muodossa šämä – ja siitä sitten olisi eri balttilenkkien kautta muotoutunutsoome ja suomi tätä maata tarkoittamaan, jolloin myös häme ja saame olisivat samaa varhaiskantasuomalaista juurta. Tämä šame – häme –suomi kehitys tai sulautus tuntuu minusta järkeen käyvältä, ja siihen liittyvät yhtä hyvin ne jäämit, jotka taistelivat Tuomas-piispan joukoissa Aleksanteri Nevskiä vastaan 1200-luvulla ja vielä aikaisemmin ne taistelivat novgorodilaisia vatsaan. Silloin siis Topeliuksen spekulaatio olikin täyttä totta. Että hämäläiset olisivat suomalaisten sisin osa, se varsinainen suomalaisuus, jota Tacituskin tarkoitti kuvatessaan karmeita ja primitiivisiä fennejä. Hämäläiset ovat šämen ja soomen kova ydin hyvässä ja pahassa.

Juhana Henrik Erkko jatkoi – olin vähällä sanoa tosiaan jatkoi, mutta hänhän itse asiassa edelsi Topeliuksen määritelmiä hämäläisten osalta. Etelähämäläinen Orimattilan poika Erkko esitteli heimonsa ja kirjoitti Hämäläisen laulun jo 20-vuotiaana toukokuussa 1869 – seitsemän vuotta ennen Topeliuksen Maamme-kirjan suomenkielisen laitoksen ilmestymistä. Näin Erkkoa voidaan pitää ensimmäisenä hämäläisyyden erittelijänä, ja pitkä vaikutus on ollut hänenkin laulullaan. Aleksis Kivi oli tosin kuvannut etelähämäläistä kansaa jo 1860-luvun aikana parissa näytelmässään, ennen muuta Nummisuutareissa, mutta Seitsemän veljestä oli vielä ilmestymättä. Ja häntäkin ennen oli ollut Jaakko Juteini – ”Arvon mekin ansaitsemme” – joka oli samaa hattulalaista hämäläisjuurta kuin Mika Waltari isänsä puolelta, niin yllättävältä kuin sekin voi kuulostaa. Hämäläisiä olemme siis lopultakin melkein kaikki taikka Sursillien sukua.
J.H. Erkon esikuvana oli tosin pesunkestävä savolainen, professori August Ahlqvist eli runoilija A. Oksanen, jonka Savolaisen laulun Karl Collan sävelsi jo 1852 Savolaisen osakunnan vuosijuhlaan. Savo ehti ensin, mikä karvasteli Erkkoa, joten hän kirjoitti nopeasti Hämeelle toiseksi vanhimman maakuntalaulun ja siihen yli puolet enemmän säkeistöjä kuin oli Oksasella. Hämäläisen laulua on peukaloitu eri tavoin. Sen nimi on muutettu monikkomuotoon Hämäläisten lauluksi, ja sen keskeinen viimeinen säe ”jos toimeen tartutaan” on hämäläisen itsetunnon säilyttämiseksi muutettu muotoon ”kun toimeen tartutaan”. Tämähän on naurettava korjaus, sillä Erkon konjunktio jos sisältää juuri tuon räjähtävän mahdollisuuden, joka sitten purkautuu odottamattomalla voimalla. Kun on jonkun myöhemmän kansanvalistajan ymmärtämätön vesitys, eikä todennäköisesti edes hämäläisen kynästä lähtenyt korjaus. Laulua lauletaan muuten edelleen vanhalla saksalaisella sävelmällä kuten Maamme-lauluakin, vaikka Erkon sanat on sävelletty kahteenkin kertaan uudelleen, P.J. Hannikaisen ja Martti Helan toimesta. Siinä voi nähdä jotain luontevaa perihämäläistä arvovanhoillisuutta, vanhaan tottumista, jonka tunnistan itsessänikin. Hannikainen oli kotoisin Nurmeksesta, eikähän semmoinen savokarjalainen voinut sentään Hämäläisen laulua säveltää. Hela taas oli liian uuden ajan miehiä, ei voinut enää vanhaa sävellystä syrjäyttää.
Jos Savolaisen laulu on jotensakin traaginen, miltei itsesäälinen – ”sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt – ”täss’ Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni” – on Erkon sanoissa hymyilevää onnentäyteistä idylliä: ”Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan.” – Häme saa arvonsa maisemansa kauneudesta, viljavien peltojen, lempeiden laaksojen ja lehtojen ansiosta. Peltojen tuottavuuskin oli varmaankin mielessä, mutta sitä ei erikseen mainita, taloudelliset näkökohdat eivät kuulu runouteen. Sen sijaan kansanluonnetta ihannoidaan voimallisesti. ”Ei impee missään rakkaampaa, ei siveempää, ei jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On rusoposkinen.” – Neidot olivat erityisesti Erkon sydäntä lähellä, hänhän oli neljästi kihloissa ja kosi lisäksi kahdeksaa yhä suorempaa neitoa, mutta ei kertaakaan onnistunut viemään kosioyritystään onnelliseen päätökseen saakka – ehkä ei sitä pohjimmaltaan halunnutkaan.
Kestävintä jälkeä Erkko kirjoitti hämäläisestä kansanluonteesta, siihen tapaan että Topelius on voinut hyvinkin ottaa häneltä mallia eikä päinvastoin: ”Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää kuin on Hämehen, niin vakavaa, mi’ auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään. / Kun maassa missä tarvitaan, Maan eessä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan.”
Kilpalaulajat Erkko ja Oksanen olivat lopulta saman hengen lapsia, niin eri heimoista kun tulivatkin. Kansanluonteiden ja murteiden taistelua käytiin toisaalla. Läntisen ja itäisen, murteiden ja mentaliteettien kuuluisin yhteenotto on kaikkien tuntema. Kun August Ahlqvist oli vastikään Finlands Allmänna Tidningenissä toukokuussa 1870 teloittanut Kiven surkean tekeleen Seitsemän veljestä – se oli ”naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa” ja sisälsi ”ilkeän häväistyksen suomalaisesta rahvaasta” – hän paria viikkoa myöhemmin ilmoitti samassa lehdessä, että on tullut tuore merkki suomalaisen runouden noususta, nuoren J.H. Erkon kokoelma Runoelmia on osoitus uudesta lupaavasta runoilijasta, joka on seurannut ”parasta esimerkiksi kelpaavaa suomalaisessa runoudessa” (Oksasta itseään) sekä onnellisesti välttänyt tartunnan aikamme turmiolliselta realismin sairaudelta. Erkko ihaili Kiveä ja surkutteli hänen kohtaloaan, mutta se ei mitenkään estänyt häntä ryhtymästä samalla August Ahlqvistin suojatiksi ja pyytämästä professorilta monia puoltolausuntoja tuleviin virka- ja apuraha-anomuksiinsa.
Mitä tulikaan tässä sanotuksi hämäläisestä joustavuudesta myytinomaisen jäykkyyden vastapainoksi; myös J.H. Erkko on siitä mitä kaunopuheisin esimerkki, aina syttymässä uusista aatteista, aina ajamassa edistyksen asiaa, aina valmiina palvelemaan isänmaata ja sen kaikkia hyviä pyrkimyksiä puhein, juhlarunoin ja kiistakirjoituksin. Mutta samalla myös vakaa, jäykkä ja johdonmukainen: ainakin suomalaiskansallisen kulttuurin ja myöhemmin myös nousevan työväenliikkeen puolustajana ja kannustajana. Johdonmukaisesti Erkko aina tavoitteli hyvää ja korkeata ja uskoi ihmisistä ja kansastaan parasta, yritti vuosikymmenet solmia kansallista liittoa sivistyneistön ja työväen välille. Sen nojaan piti rakentua Suomen kansan suuri yhteinen tulevaisuus, yhteisyys oli iskusana. Se alkoi Erkon silmissä murentua jo vuoden 1905 suurlakon jälkeen, eikä hänen onnekseen tarvinnut nähdä veristä välirikkoa 1918. Tämäkin sinnikäs, osaksi todellisuutta hylkivä idealismi on osa hämäläisyyttä. On paljon muita, synkempiä, mustia puolia.

”Emmehän me hämäläiset mitään niin häpeä kuin hyviä tekojamme”, väittää Jalmari Finne teoksessaan Saapasvarsi vuodelta 1932. Finne jos kukaan oli hämäläisyyden tutkija ja puolestapuhuja, sukututkija, näytelmäkirjailija, jonka kuuluisin luomus, Kiljusen herrasväki, todistaa aivan muista luonteenpiirteistä kuin hiljaisesta, vakaasta ja uskollisesta ydinperheestä. Kiljuset ovat kirjallisuutemme ensimmäisiä sivilisaatiossa riehuvia anarkisteja, Kiven veljesten ja Lehtosen putkinotkolaisten jälkeläisiä, jotka ulottavat riehuntansa pääkaupunkiin ja eduskuntaan. Heidän huomattavin yhteinen piirteensä on kova ääni.
Vaikka Finne oli temppumestari, reklaaminikkari ja hulluttelija, hän tiesi myös, että hämäläisten vahvoja piirteitä on vähättely, itsensä ja toisten. Se on retorinen tapa ilmaista asiat ja ansiot alakautta. Englantilaiset puhuvat understatementista. Se on meillä vahvasti läntinen piirre. Sitä Finne halusi kirjoillaan murentaa, näyttää toisia puolia, jopa avointa ja hillitöntä elämäniloa, joka tulee esiin hänen menestysnäytelmissään, esim. Pitkäjärveläisissä. Lapsenomainen leikinlasku vakavista asioista, tässä noituudesta ja kylätappeluista, on aina huvittanut hämäläisiä. Ilmankos Finnen näytelmät kilpailevat Kiven ja Wuolijoen teosten kanssa edelleen Hämeen teatteritilastoissa esityskerroista.
Virolainen Hella Murrik, myöhemmin Wuolijoki, kirjailija Tervapää, korosti puolestaan vakavasti vakavia asioita, maanomistuksen merkitystä ja miesten huikentelevuutta. Hänellä on verraten vähän huumoria, painokkaita toteamuksia ja draaman huipennuksia sitä enemmän. Kaukaisen ja silti läheisen näkökulmansa ansiosta Wuolijoki saattoi siirtää niskavuorelaiset myös Euroopan näyttämöille ja innostaa marxilaista Bertolt Brechtiä aihepiirinsä äärelle. Kun Iso-Heikkilän isännästä tuli Herr Puntila, kuivui samalla Wuolijoen ainoasta komediasta vähäinenkin kansanhuumori ja näytelmästä tuli opetuskappale.
Hämeessä häpeä on muhinut hiljaa, mustana – ja noussut tilaisuuden tullen korkeaksi uroteoksi tai väkivaltaiseksi purkaukseksi. Tätä tapaamme tunnusomaisimmin Väinö Linnan romaaneissaan. Koskela Suomesta yhdistää kaikki hyvät ominaisuudet – jotka kiljuhumalassa kääntyvät vastakohdikseen, väkivaltaiseksi riehumiseksi ja luokkakantaiseksi alemmuudentunnoksi.

Vilho Koskela oli hämäläisen pienviljelijän hämäläinen poika. Tanakkaruumiinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, lovileukainen ja niin vähäpuheinen, että oli saanut liikanimen Ville Vaitelias… Palveluksessaan hän oli vähä-ääninen, hieman kömpelö, mutta asiallinen, niin että hän kyllä sai opetetuksi miehensä yhtä hyvin kuin muutkin.

Kuin Erkon maakuntalaulusta tai Topeliuksen Maamme-kirjasta juuri ulos kävellyt mies. Kun Linna tunnetusti halusi vastustaa Runebergin idealisoivaa kuvaa kansasta, hän näyttää kuin huomaamattaan omaksuneen parin muun kansallisromantikon käsityksiä ainakin hämäläisestä miehestä. Totta kai ne perustuivat myös havaintoihin. Mutta onko hämäläinen enää tänään tällainen, onko näitä tyyppejä? Koskelaa käytetään tiettävästi edelleen johtajan esikuvana puolustuslaitoksen ja liikkeenjohdonkin oppitunneilla ja seminaareissa. Viimeksi tänään luimme Helsingin Sanomista, että Europarlamentin espanjalainen puhemies Josep Borrell on – saatuaan Matti Vanhaselta lähetyksenä Tuntemattoman sotilaan heikon englanninnoksen The Unknown soldier – oppiakseen että Suomikin oli sentään sodassa – on siis siitä lukenut, että ”Koskela on hieno esimerkki johtajasta”. Kyllä hän arvosti myös alikersantti Rokkaa, jotta karjalaisille ei tule ihan paha mieli tästä. Mutta näin nämä kansanheimot, niiden edustyypit edelleen vievät sitä usein mainittua Suomi-kuvaa maailmalle ja niille, joiden Suomi-tietous on osoittautunut aika heikoksi.

Voisimmekin välipäätöksenä todeta, että myytti hämäläisyydestä elää ja voi hyvin vieläkin Topeliuksen antamassa muodossa: hämäläinen on hiljainen ja vakaamielinen, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Samaan kuvaukseen sopii saumattomasti Lauri Viidan Moreenin päähenkilö Iisakki Nieminen, lähes puhumaton rakentaja ja keinutuolissa istuskelija. Juutas Käkriäisen hervoton pulina Putkinotkossaan on hämäläismiehille perin juurin vierasta.
Huvittava on Topeliuksen toteamus, että hämäläiselle hyöty ja kauneus ovat ”aivan sama” – vaikka laulu ja viulunsoitto ei ole hänelle vastenmielistä, ”luonto ei ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi eikä viuluniekaksi”. Harmillista muistuttaa, että Sibelius syntyi Hämeenlinnassa ja Jaakko Ryhänen Tampereella. Mutta seuraava selitys voi osua: hämäläinen pitää saduista ja sananlaskuista, mutta on unohtanut kaikki, mitä esi-isät ovat hänelle kertoneet. Näin Topelius kenties perusteli sen, että kansanrunot pakenivat itään ja Lönnrot kirjoitti se sieltä hyvin muistissa säilyneinä Kalevalaan. Lännempänä ei osattu runoja siinä määrin arvostaa, että ne olisi talletettu yhteisöllisesti.
Kun kysyin yliopistossa tiedotusoppia opiskelevalta rockrumpalilta määritelmää hämäläisestä miehestä, vastaus oli heti valmiina: harkitseva ja rauhaa rakastava. Näin hyvin Topelius on meitä opettanut. Kuitenkin opiskelijamme tietää hyvin, että sama rauhaa rakastava miessuku selvitti verisimmin välinsä 1918. Kauan on tunnettu vihaa ja häpeää senkin jälkeen, molemmin puolin.
Hannu Salama sanoi äskettäin tv-haastattelussa, että kansakuntamme on rakennettu myyttien varaan. On myytti talvisodasta ja jatkosodan torjunnoista, on myytti kilpailukyvystä ja kuulumisesta länteen. Myös Heikki Ylikangas on viitannut sotasurmia tutkiessaan siihen, että meillä on ollut taipumus kaunistella historiaamme. Milläpä kansalla ei olisi. Paavo Haavikon ironian mukaan Suomi on aina oikeassa, ei tee koskaan vääriä ratkaisuja.
Kansallinen vastarinta tuntuu sekin pitävän majaa hämäläisessä alkukodissa, yhä vielä. Kovin vastarinta punaisten puolella oli Tampereella piirityksen aikaan. Sehän ei meinannut laueta millään. Erään tulkinnan mukaan koko kansalaissota oli hämäläisten omaa sisällissotaa, jota rauhallinen ja aina sopeutuvainen Itä-Suomen kansa seurasi odotellen vain kummalle puolelle kannattaa kallistua. Jotain sanoo sekin, että hävinnyt osapuoli sai parhaat puolustajansa Hämeen mailta, Sillanpään heti kapinan jälkeen, Viidan ja Linnan myöhemmin.
Reilusti valkoista kuvausta ei ole ilmestynyt sitten ensimmäisten haltioituneitten voitonlaulujen. Vai olisiko pohjalainen Artturi Leinonen sittenkin rohjennut kirjoittaa jääkäriromaanin vielä 60-luvun alussa, Päin nousevan Suomen rantaa. Sen tapaiselle olisi taas tilaus, vaan ei näy tekijöitä, ei edes populaareja historioitsijoita. Antti Tuurikin kirjoittaa romaanin punaisten asejunasta. Odotetaanpa vain niin joku etevä ruotsalainen historian elävöittäjä tarttuu pian valkoisen historiamme valkeaan aukkoon, olihan heillä täällä omat vapaaehtoisensa.
Ei ole mikään kumma, että konsensuksen ja sopusoinnun Suomessa karvaimmat, karkeimmatkin soraäänet tulevat edelleen tamperelaisesta ahjosta, mainitun Hannu Salaman talttumattomasta jurnutuksesta tai Jouko Turkan nyt jo hiipuvasta kapinapesäkkeestä.
Vain Salaman kirja voi antaa ilmaisun sellaisellekin perihämäläiselle mustalle vahingonilolle, jota hänen kertojansa Elämän opetuslastenneljännessä osassa tuntee syyskuun 11. päivän iskusta WTC:n torneihin. Tämän tunteen, olkoon vaikka yleisempikin, ilmaiseminen vaatii hämäläistä synkeän karvasta häikäilemättömyyttä, samaa mistä kumpusi taannoinen jumalanpilkka. Nyttemmin tiedetään, että silloinen kirjallisuutemme ylimmäinen ateljeekriitikko Tuomas Anhava vaati Jeesuksen muuttamista Juhannustanssien pilasaarnassa Pietariksi, mutta Salama halusi tahallaan uhmata kuten haluaa edelleen.

Entä kykeneekö kirjallisuus tänään kuvaamaan hämäläistä uudella tavalla?
Virpi Hämeen-Anttilan romaanissa Suden vuosi (2003) tapaamme yliopiston dosentin Mikko Gromanin, joka kokee nöyryytyksiä, häpeää, itsehalveksuntaa ja hoippuu jo itsetuhon partaalla. Tästä kirjastahan on valmistumassa kulttuuriministerimme kuuluisan puolison Olli Saarelan uusi elokuva, joten sekin oikeuttaa tämän tarkastelun.
Kirjan päähenkilössä, oppineessa miehessä on mietiskelijää ja saamattomuutta vaikeuksien edessä, mutta hän selviää hitaan sitkeytensä avulla. Kysymys on aikanamme hyvin poikkeuksellisesta platonisesta rakkaussuhteesta. Arvoituksen edessä hämäläinen tutkija edustaa ritarillista kärsivällisyyttä. Odotus tuottaa tuloksen, kaikki kääntyy parhaaksi. Romaanin loppua on pidetty viihteellisenä happy endinä, mutta mielestäni siihen sisältyy lohdullinen sovitus. Trendikäs uranainen ei humanistihissukkaa kukistanutkaan.
Virpi Hämeen-Anttila osoittautuu miehen ymmärtäjäksi. Hän on tunnustanut, että päähenkilön luonnekuvassa on paitsi hämäläistä vaikutusta mutta myös buddhalaista. Yhdistelmä on kiinnostava ja avaa uusia ulottuvuuksia hämäläisyydenkin tulkintaan.
Passiivisuus on romaanissa voitollinen ominaisuus. Häpeä voitetaan hyväksymällä se ja odottamalla vapautusta, jonka tuo sairautensa taakse kilpistynyt nuori lahjakas naisopiskelija.
Virpi Hämeen-Anttila on tuonut kirjallisuuteen uuden hämäläismiehen, lukeneen, syvällisesti tuntevan ja meditoivan. Topeliuksen sanoin hänenkin uppiniskaisuudessaan on ”paljo uskollisuutta, paljo auttavuutta, paljo kärsivällisyyttä”.

Tampereen dynaaminen kehitys on ristiriidassa usein mainitun hämäläisen hitauden kanssa.
Sinne tulivat ensimmäisinä maassa sähkövalo, johdinbussit, jäähalli jaWest Side Story. Jukka Virtasen mukaan hämäläiset kehittivät televisionkin, ja siellä värähtelee myös maailman kehittynein eTampere, ainakin mikäli tamperelaiseen itseuhoon on uskominen. Se ei ole koskaan lannistunut missään suhteessa, ja senkin takia helsinkiläisten on niin vaikea hyväksyä tamperelaisia. Heitä vähän pelätään, heille ei naureskella kuten turkulaisille. Heikki Kinnunen sanoi taannoin, että hän ei mielellään vieraile Tampereella, koska siellä tv:stä tuttu saa aina turpiinsa nakkijonossa. Nyt hän on TT:n vakituinen näyttelijä. Jussi Jurkka ei koko miehuusikänsä aikana suostunut menemään Tampereelle, ei edes Kansallisteatterin vieraillessa Teatterikesässä. Tampere on musta aukko ja punainen pääkaupunki, läpeensä kovien kyynärpäätaktikkojen hallitsema, juonien, väkivallan ja maskuliinisten arvojen. naisvaltainen kaupunki, joka on paljon muuttunut tehdaskaupungista yliopiston ja studioiden kaupungiksi. Silti siellä ei vieläkään tunneta julkisia homopareja.
Sinne saatiin myös ensimmäinen uudentyyppinen pormestari, kovan väännön jälkeen, joka näytti, että Tampere on viimeinen totisen poliittisen taistelun linnake vieläkin. Nyt nuollaan haavoja ja uhataan, että 60 vuotta toiminut aseveliakseli on lopullisesti murtunut. Kuinka käynee? Taistelu taitaa siirtyä toisille areenoille. Vahvasti sopii epäillä sitäkin, että Smash Asemin huppupäiset, ketjuin ja tangoin varustetussa mielenosoittajajoukossa oli suuri osa tamperelaisia ja muita helsinkiläistyneitä hämäläisiä. Poliisin ketjuun pantiin myös kovimmat tamperelaiset. Sisällissota jatkuu ja saa uusia muotoja.

Maatamme hallitsi tässä taannoin pitkään itäinen kainuulais-savolainen mafia, ensin Kekkonen ja sitten tämä Lipposen-Lehtisen veljespiiri. Presidenttejä on tullut viimeksi Turusta, YK:sta ja Helsingin Kalliosta. Eri puolilta juuriaan etsivä Paavo Lipponen oli välillä kuin Pärsän vaari Sillanpään novellissa ’Vanha valtias’, joka ei hyväksy mitään sen jälkeen kun on luovuttanut talon pojalleen. Oli kova sähinä ja täpärä vallanvaihto viime eduskuntavaaleissa.
Sitten nouseekin takarivistä Vilho Koskelan kaltainen johtaja, jota ikään kuin selästä työnnettiin pääministeriksi. Sellaisiin tämä kansa on tottunut luottamaan. Mauno Koivisto tuntui tulleen presidentiksi vähän samalla tyylillä, niin vähäeleisesti kuin mahdollista. Karjalainen Johannes Virolainen pyrki ”niin pirusti” ja niinhän siinä kävikin.
Ylikersantti Vanhanen on vakaa mies Aleksis Kiven maisemista eteläisestä Hämeestä, sanoissaan varovainen, toimissaan harkitsevainen, Topeliuksen mallin mukaan ”pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan”. Kansa antoi hänelle kovan kannatuksen ennen kuin hän oli ehtinyt tehdä juuri mitään. Siinä salaisuus piileekin. Luotamme semmoisiin, jotka eivät tempoile ja havittele uudistuksia. Kannatus näyttää vain kasvaneen keltaisen lehdistön pommituksessa. Kansa tuntuu jotenkin vaistonvaraisesti uskovan, että mahdollisimman väritön ja kestävä johtaja voisi luotsata terrorin uhkaamassa miinakentässä tämän pienen porukan jotensakin selviin turvallisuuspoliittisiin itsepuolustusasemiin.
Myytti hämäläisyydestä on herännyt uudelleen henkiin Matti Vanhasen kalvaan värittömässä, harkitsevan oloisessa hahmossa. Meille ei sopisikaan ruotsalainen tai englantilainen parlamentarismi, jossa nokitukset ylittävät sietorajan. Tietty itsepäisyys kansan vaatimusten edessä kuuluu meillä hyveisiin, ei sopeutuva mielistely. Ei edes Euroopan puheenjohtajuus tai globaali kaupankäynti voi taivuttaa hämäläistä sielua mihin periksiantoon hyvänsä. ”Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta”, todisti Topelius toistasataa vuotta sitten. Eläköön se uppiniskaisuus suojaavana hämäläis-kansallisena luonteenpiirteenämme myös aikamme suurissa ja uhkaavissa mullistuksissa.