Juhlapuhe  Pirkanmaan Kansallisten seniorien kirkkopyhänä

12.9.2010 Hämeenkyrössä / Panu Rajala

Täällä Hämeenkyrössä on viikko sitten puhuttu paljon elämäkerroista, ihmisten elämästä. Kirjallisuustapahtuman aiheina olivat kirjailijoiden ja poliitikkojen elämäkerrat, joita käsiteltiin monipuolisesti, mutta esiin välähtivät myös niin sanottujen tavallisten ihmisten elämäkerrat. Ehkä ensi vuonna keskitytäänkin niihin. Tämä antaa aihetta moniin lisämietteisiin.
Veikko Lavi laulaa osuvasti, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Toinen sananiekka, meille läheinen Frans Emil Sillanpää on tähdentänyt omassa kutsumuksessaan, että kukaan elävä ihminen ei kelpaa suuren romaanin päähenkilön esikuvaksi, ”ei maksa vaivaa ’jäljentää’ jotakuta elämässään tapaamaansa ja ehkä hyvinkin tuntemaansa henkilöä. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kannattaisi kuvata jotakuta elänyttä ihmistä ja hänen elämäntyötään. Useimpien kunnon ihmisten elämä ja työ sen kannattaisivat. Se olisi mielenkiintoista luettavaa, jos se hyvin tehtäisiin, ja jokaiselle ihmiselle, joka sanoo mielellään kirjoittavansa, jos saisi aiheen, voi sanoa, että hänen hyvin pitäisi tuntea ainakin yksi aihe: hänen oma elämänsä ja sen ulkonaiset kiinnekohdat. Niinpä niin, mutta siinäpä se on. Se on siinä, kuinka sen kertoo.”
Lavin ja Sillanpään sanoissa on suuntaviittoja, joita ehkä kannattaa pohdiskella edelleen tällaisena syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä. Kuinka paljon ja monikerroksisia, värikkäitä ja hämmästyttäviä, sitkeitä ja tinkimättömiä elämänvaiheita on tähänkin saliin tänä päivänä saapunut. Kuinka paljon kansamme kovissa kokemuksissa koluttua elämänviisautta. Kuinka kaikki saataisiin aikanaan talteen ja jälkipolvien iloksi ja opastukseksi.
Miten usein törmäänkään ikätovereihini, jotka harmittelevat kaihoten sitä, etteivät tulleet aikoinaan kysyneeksi vanhemmiltaan heidän elämästään vähän tarkemmin. On tietysti toisia, jotka kertovat ja avautuvat elämänsä aikana paljonkin ja joskus jälkeläisten mielestä liiaksi, niin että kyllästyminen ja torjunta tukkii yhteyskanavat. Mutta enemmän on arjen kiireiden ohittamia hetkiä, jotka voisivat avata arvaamattomia ja antoisia näkymiä oman perheen ja suvun menneisyyteen.
Oma isäni, vanha varatuomari ja valtion virkamies kuoli kolme vuotta sitten korkeassa 97 vuoden iässä. Ehdimme sentään keskustella monista asioista ja kuulin hänen elämästään, hänen vanhempiensa elämästä ja tutuista ja sukulaisista aika paljonkin. Mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen olen havahtunut huomaamaan monia katveita, valkeita kohtia, sellaista josta nyt olisin halukkaasti kysymässä vähän lisää ja tarkennuksia, mutta nythän se on myöhäistä. Kirjeitä ja muuta dokumenttia faija jätti jälkeensä melko vähän, hän näyttää loppuvuosinaan siistineen laatikoitaan ja harkinneen tarkoin mitä kannattaa jättää toisten nähtäväksi. Näinhän ihmiset usein toimivat.
Historian ja erityisesti kirjallisuudentutkimuksen kannalta tehdään myös raskaita ja peruuttamattomia virheitä. Kirjailijat itse ja heidän perikuntansa valtaa joskus suojelemisen vimma, ja arkistoa lentää kasapäin tuleen. Tunnetuimpia esimerkkejä on Väinö Linna, joka tuotti elämäkertansa kirjoittajalle mustaa murhetta hävittämällä suuren määrän papereistaan, ja perikunta hoiteli hänen kuolemansa jälkeen loput. Näin katosi savuna ilmaan ikuisiksi ajoiksi vaikkapa Tuntemattoman sotilaanvaltaisa palauteposti, niin kiitos- kuin haukkumakirjeetkin. Miten paljon nämä nyt kertoisivat 50-luvun asenteista ja aateilmastosta sekä suomalaisesta mentaliteetista. Turha enää haikailla.
Mitä sitten haluaisin tietää lisää isäni elämästä? Aatehistorian ja poliittisenkin historian kannalta hänen ikäpolvensa, keisarinvallan aikana syntyneet, jotka näkivät Suomen itsenäistyvän ja sitten kaikki raskaat sodat, on tietysti avainasemassa kun arvioimme ja rakennamme kuvaa menneisyydestä – siitä, joka meidänkin elämäämme on läheisesti vaikuttanut.
Isäni kuului 30-luvun ylioppilaspolveen, siihen aatemieliseen, jonka ihanteet pettyivät ja hukkuivat sodan pauhuun. Faija puhui joskus siitä, kuinka hänen aikanaan uskottiin Kansanliittoon ja pysyvään rauhaan, mutta samalla haluttiin suurempaa Suomea ja uskottiin Saksan voimaan. Kun nämä Akateemisen Karjala-seuran kirkkaimmin edustamat ihanteet sitten sortuivat perusteellisesti jatkosodan lopussa ja haudattiin ja tuomittiin ja kiellettiin sodan jälkeen, samalla erän sukupolven muistot ja ajatukset suljettiin rautaoven taakse. He sulkivat itse itsensä, sillä heidän oli pakko jotta he pääsisivät elämässä eteenpäin. Hyvin monet loivat notkeasti nahkansa, käänsivät takkinsa ja ponnahtivat hallitseviin asemiin. Toiset jäivät hammasta purren entisiin juoksuhautoihin, jatkoivat hajanaista ammuskelua noin henkisesti, puolustivat vanhoja aatteitaan ja katkeroituivat. Isäni kuului välimaille, niihin jotka vaikenivat ja jatkoivat tunnollista virkamiehen uraa uudenlaisessa Suomessa, jonka monet piirteet heitä rasittivat ja harmittivat, mutta joista ei sopinut pitää ääntä.
Tästä prosessista olisin – nyt ajatellen – halunnut keskustella enemmän, mutta ehkä hienotunteisuuskin esti asioiden lähemmän koskettelun faijan eläessä. Minusta tuntuu laajemminkin, että eräs meitä kumminkin saatellut aateperintö, sanoisinko aatteellis-ihanteellinen oikeistolaisuus, on vieläkin historiankirjoituksessa kunnolla käsittelemättä.
Kuuluin itse sukupolveen, joka riemuiten riensi rabulistisella 60-luvulla kohden uusia aatteita ja asenteita ja halusi särkeä entisiä. Minulla ei ollut terää ja tarmoa rientää mihinkään eturintamaan saati liittyä johonkin puolueeseen, kuten monet kaverit tekivät, mutta seurasin liepeillä, olin kiinnostunut ja ajoittain innostunutkin – kunnes sitten poliittinen sementointi ja taistolaisen liikkeen synty 70-luvulla vieroitti tästä radikalismin nuoruudesta ja silloinhan sitten aloin uudelleen kiinnostua juuristani Hämeenkyrössä ja tutkia tätä Sillanpäätä ja hänen maailmaansa. Näin pääsin kuiville ja pelastuin siitä aatteen krapulasta, joka rassasi taas samaa entistä kaveripiiriä, jonka aatteellista varmuutta olin aikaisemmin vähän kadehtinutkin.
Isäni seurasi radikalismin nousua osaksi huvittuneena, osaksi ihmeissään ja lopulta aika ärtyneenä. Kävimme poliittisia väittelyitä, mutta välimme eivät koskaan kiristyneet saati katkenneet. Tämä oli varmaankin faijan tietyn relatiivisen joustavuuden ansiota. Hän oli aivan varma siitä, että hän oli useimmissa asioissa oikeassa, mutta hän antoi pojalleen myös vapauden ajatella ja intoilla omalla tavallaan. Tästä olen jälkeenpäin kiitollinen, mutta kuten sanoin harmissani siitä, etten kaivautunut syvemmälle isäni arvomaailman perusteisiin.
Nimittäin kun uusi aika koitti ja Neuvostoliitto romahti ja uusi vapaus avasi dokumentteja, saatoimme kyllä huomata, että useimmissa asioissa, varsinkin historian kulkua koskevissa, isäni mielestäni kumpujen yöstä kantautuvine käsityksineen olikin ollut aivan oikeassa – mikä revanssi ja ähäkutti! Mutta hän vältti lyömästä rintoihinsa, totesipa vain kun televisiossa käytiin uudenlaisia keskusteluja talvisodasta ja siihen johtaneista syistä – siis että se ei ollutkaan Suomen syytä kuten 70-luvulla uskoteltiin – murahtelipa vain, että vanhoja juttuja, nämähän on aina tiedetty.
Eipä ihan aina. Kuka muistaa vaikkapa sen tv-dokumentin, jossa Antero Kekkonen terävänä ja ärhäkkänä tenttasi Max Jakobsonilta, että ketkä olivat syyllisiä talvisotaan. Jakobson hymyili hieman sarkastisesti ja teki vastakysymyksen: – Kuinka olisi tuo Stalin? – Niin minä tarkoitin suomalaisten puolelta, Kekkonen kiirehti tarkentamaan.
Hieman haikea olin siitäkin, että isäni ehtinyt nähdä kuinka hänen 60-lukulainen poikansa sitten talvisodan merkkivuonna 2009 kirjoitti kansanoopperan Sillanpään Marssilaulusta, elämäkertaa Kiirastulenrunoilijasta Yrjö Jylhästä ja laati jopa oopperalibreton Taipaleenjoen taisteluista. Olisipa faija vielä istunut Ilmajoen ooppera-areenan katsomossa, kun taistelu pauhui ja runot jylisivät, kai hän olisi taas vähän noin alakanttiin murahtanut, että poika alkaa tulla järkiinsä vaikka verraten myöhään.
Isäni toimi sotien aikaan juristina siviilitehtävissä, mutta osallistui loppuvaiheessa vapaaehtoisena Helsingin ilmapuolustukseen. Hänellä ei ollut varsinaista rintamakokemusta, niinpä hän piti Väinö Linnaakin aina yksinkertaisena kirjailijana, ei lähimainkaan Sillanpään veroisena tyylitaiturina. Sillanpää olikin hänelle sukulaismies, Eemeli-setä, ja toimiessaan nuorempana omien vanhempiensa kotipitäjässä Hämeenkyrössä vt. nimismiehenä hän oli oppinut hyvin tuntemaan tätä yhteiskuntaa, sen ihmisiä ja elämää, ja joskus kierrellessämme täkäläisellä hautausmaalla, johon hänen isänsä ja tämän toinen vaimo on haudattu, faija totesikin, että tännehän on haudattu kaikki Sillanpään henkilöt. Hänen suku- ja paikallistuntemuksensa oli minulle tärkeä selkätuki sittemmin omissa tutkimustöissäni.
Mutta jälleen sama kysymys: miksi en näistäkin kysellyt enemmän? Tulee tänäänkin hautakivi vastaan, jossa tutut nimet ja henkilöt – on ankarasti pinnisteltävä, jotta muistaisin mitä faija näistä kertoi. Miksen pannut heti muistiin. Miksei hän kirjoittanut muistojaan. Miksei tehnyt vaikka omia privaatteja muistelmiaan, kun aikaa oli yllin kyllin pitkinä eläkeläisvuosikymmeninä. Miksi en yllyttänyt häntä siihen? Mutta kun oli niin paljon muuta, omaa hommaa, kuten meillä aina nuorina intomielisinä ja myöhemminkin tuppaa olemaan.
Tähän teitä yllyttäisin, arvoisat kuulijat, kirjoittamaan muistelmianne ja omaelämäkertojanne vaikka vain läheisten iloksi ja opastukseksi. Jos ei tarvitse ajatella julkaisemista, ihminen kirjoittaa vapaammin ja suorasukaisemmin. Jutunhan voi vaikka sinetöidä määräajaksi tai viedä pankkiholviin. Joku jälkeläinen tai mikrohistorian tutkija tai kirjailija voi suuresti aikanaan riemastua autenttisista muistoistanne ja elämänkokemuksestanne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistohan näitä oikein kerää ja järjestää aika ajoin teemakohtaisia kilpailuja tai keräystalkoita, jolloin tämä uuttera kansa yleensä tarttuu herkästi kynään tai koneeseen ja arkiston postilaatikko pullistelee.
Mistä vain haluaisin vähän seikkaperäisempää ja kokemusperäisempää tietoa, viinanpoltosta tai kieltolaista, yleislakosta tai kirkossa käynnin tapakulttuurista, aina on antoisaa viivähtää iltapäivän rupeama kansanrunousarkiston kokoelmissa. Kun viimein kirjoitin isovanhempieni elämään liittyvää romaanisarjaani, joka toivon mukaan vielä jatkuu, turvauduin minäkin lähinnä arkistoihin ja huomasin, että yllättävän vähän isänikin, joka silloin vielä eli, tiesi taas omista vanhemmistaan. Tai välttelikö vähän kertomasta, mene tiedä.

Vielä suurempi laiminlyönti on kontollani – kuten kai pojilla yleensä: äitini vaiheista ja elämästä oli kohtuuttoman vähän kiinnostunut. Tämä oli suuri vahinko, sillä hän oli kotoisin Hangosta ja polveutui norjalaisesta merenkulkijasuvusta. Kuulin kyllä sadunhohtoisia kertomuksia Hangon entisestä kylpyläelämästä ja kasinon tanssiaisista, mutta ohitin ne hyväntahtoisesti hymyillen. Usein isä on perheessä liiankin hallitseva, niin meillä. Kun vielä oli tämä kiinnitys hänen kauttaan Hämeenkyröön, jossa ruotsinkelinen äitini ei koskaan viihtynyt, jäi hän tietysti sivuun monista keskusteluista. Vasta nyt olen alkanut miettiä, mitä kaikkea hankolainen ja suomenruotsalainen kulttuuri olisi tarjonnut. Onneksi kaksikielisyys on sentään äidinperintöä. äiti osasi suurin piirtein ulkoa Runebergin Fänrik Ståls Sägner alkukielellä, ja aina Runeberginpäivänä Fredrikan tortun äärellä yllytimme faijan kanssa häntä lausumaan Sveaborgin tai Sven Dufvan eikä paljon tarvinnut yllyttääkään. Mutta mitä kaikkea muuta menetin, kun en hänen moniin albumeihinsa sukeltanut syvemmälle tai pyytänyt häntä kertomaan vaikkapa runomuodossa, jonka hän hyvin hallitsi, lapsuudestaan ja nuoruudestaan merentuulisessa Hangossa. Tai esi-isistään Pohjanmeren tuulissa ja tuiskuissa. Ehkä nekin vaiheet on vielä kuviteltava.

Eihän nyt tarvitse enää kirjoittakaan, monet apuvälineet ja tekniset parannukset helpottavat vaikkapa puhutun tallentamista. Näin joskus nuorena Kansallisteatterissa Beckettin näytelmän Viimeinen nauha – se oli yhden miehen monologi ja sen esitti hieno näyttelijä Joel Rinne. Kaiketi sen vaikutuksesta innostuin samasta kuin herra Krapp näytelmässä: tallettamaan mietteitäni silloiselle Grundig-kelanauhurille, tosin vain muutaman kerran. Toivottavasti löydän vielä jonkun nuoruuteni nauhan, usein melankolisissa tunnelmissa syntymäpäiväni vaiheilla puhutun. Luultavasti valitin heikkoa opintomenestystä ja naismenestystä ja muuta maailman kalseutta ja vääryydenmukaisuutta, mutta joku merkitys niilläkin voisi vielä olla, näin aikojen jo armahtavassa valossa.
Tapa jäi nimittäin päälle, ja perheen perustettuani kokosi vaimon ja lapset tavallisesti uudenvuodenyönä kertomaan kuluneen vuoden vaiheista, iloista ja suruista, saavutuksista ja tappioista sekä tekemään uuden vuoden pontevia lupauksia. äsken kun katsoimme digitoituja saman ajan kaitafilmejä, sinänsä avuttomia ja kömpelöitä mutta katketaksemme niille nauroimme kyynelten läpi, lapset samalla vaativat saada joskus kuulla niitä uudenvuoden nauhoja. Kai nekin on komeron kätköistä esiin kaivettava. Mikrohistoriaa yhtä kaikki tämäkin.

Hyvät kuulijat, lopuksi vielä eräs vähän laajempi suunta, johon katseemme voimme helposti kiinnittää. Oma kylä, kotiseutu, kasvupaikat. Kyläkirjojen uusi suosio ja yltyvä virta on varmaankin seurausta paitsi julkaisemisen halpenemisesta – jokainen voi kietaista melko helposti oman kirjansa nykyään – myös tästä globaalista kehityksestä, keskittymisestä, markkinatalouden armottomista laeista ja lähituntuman katoamisesta arkipäivän päätöksissä. Tällöin ihminen turvautuu siihen mikä on ollut ja on edelleen läheistä, tuntemisen ja muistamisen ja tallettamisen arvoista.
Monesti kyläkirjat tehdään vähän huitaisten ja kovin harrastelijamaisesti, pannaan kasaan kaikki tarinat mitä saadaan ja läiskitään kuvia summittain, heikkotasoisina ja henkilöt tunnistamatta, mutta on myös päinvastaisia hyviä esimerkkejä – täällä vaikkapa Jumesniemen omaleimaisen kylän hieno kirja. Juuri nyt olemme erään erittäin persoonallisen tehdaskylän keskellä. Kyröskoski juhlii tänä vuonna 150-vuotista taivaltaan – mistä se sitten lasketaankaan, onhan koski ja asutus paljon vanhempaa – mutta ensimmäisen tuotantolaitoksen perustamisesta on kumminkin kulunut kunniakkaat 140 vuotta. Niin kauan paperia, sellua raaka-aineeksi, siitä tapettia, kartonkia – nyt jo maailmanlaajuiseen vientiin ja levitykseen. Kun ostatte, hyvät rouvat, hienon Channelin hajuveden, on sen tyylikkään pakkauksen kartonki tältä Kyröskoskelta peräisin. Samoin kiinalaisen saippuan tai amerikkalaisen viskipakkauksen.
Täällä on edelleen Hämeen Hälläpyörä, jonka putous 22 metriä päihittää Imatran ja jota saa tilauksesta ihailla muutaman hetken vapaana, hämmästyttävä hiidenkirnu, jota Acerbi tuli ihailemaan Italiasta saakka ja Runeberg Saarijärveltä, jota monet maalarit ovat eri aikakausina ikuistaneet ja jota nykyisin pidetään aivan liian vähän nähtävyytenä esillä.
Tällainen kylä, perinteinen ja moderni, Hämeenkyrön toinen keskus, täällähän ollaan kotoisin Kyröskoskelta eikä mistään Hämeenkyröstä, tämä on varsinainen elinkeinomoottori ollut ja on vieläkin, monia vaiheita elänyt, aikanaan patruunavaltaisen tehdasyhteisön menestystarina ja sinnittelee yhä näinä ahdinkoisina aikoina. – Hyvä talo tämä oli, totesi vanha huoltomies, kun kierreltiin tehtaan uutta tekniikkaa ihailemassa. Kyröskoski jos mikä ansaitsisi oman suuren kertomuksensa. Mikä elämänkirjo, mikä yhteiskuntaluokkien, tehtaan, koskenkuohun, leivän ja kaljan, levon ja taistojen tarinakirnu. Monia ansiokkaita julkaisuja ja kuvauksia on kerätty ja ilmestynyt, täällä on ollut vireää kotiseutuhenkeä, ja joskus vielä, uskokaa tai älkää, joku kirjoittaa sen suuren Kyröskoski-eepoksen. Semmoisen tämä ansaitsee siinä kuin Pispala tai Pentinkulma.
Tällaisissa kirkkopyhän mietteissä, hyvät naiset ja herrat, toivotan antoisaa ja seesteistä syyskautta, vireätä, muistelevaa ja yhäti hedelmällistä elämänvaihetta.