Juhlapuhe Vanhalla ylioppilastalolla / Panu Rajala

Kun Mika Waltari täytti 30 vuotta juhlat pidettiin tuolla lähellä Kämpin peilisalissa. Vanha ystäväpiiri oli vielä kerran koolla, Tulenkantajien ydinryhmä, kirjailijoita, näyttelijöitä, sukua ja ystäviä. Sota oli jo lähellä vaikka siihen ei uskottu. Mika Waltari oli parhaassa vedossaan, hän oli oli voittanut pienoisromaanikilpailun ylivoimaisesti teoksellaan Vieras mies tuli taloon ja toisellakin teoksella hän oli varmistanut voittonsa. Hänen palkintoromaaniaan filmattiin ja hänen palkittu näytelmänsä Akhnaton, auringosta syntynyt meni Kansallisteatterissa, toinen kevyempi komedia Kansannäyttämöllä. Pian hän matkusti Keski-Eurooppaan luonnonlääkäri Paracelsuksen jäljille uutta näytelmää varten. Kaiken aikaa hänen mielessään jyskytti jo suuri romaani muinaisen Egyptin murroskaudesta.

Hän oli kotimaassa kiistelty ja luettu, suosittu ja haukuttu. Vieras mies oli saanut hyvän vastaanoton Ruotsissa ja käännetty norjaksi, tanskaksi, viroksi ja saksaksi. Kun ystävät onnittelivat Waltaria, kuka vilpittömästi, kuka nyrkkiä taskussa puristaen, hän kiitospuheessaan mainitsi vaatimattomasti, että nyt kun hän oli saanut jo vähän jalansijaa Euroopassa hän lupasi tehdä parhaansa, että ystävien saaapuessa onnittelemaan häntä hänen täyttäessään 40 vuotta hän olisi jo maailmankuulu.

Jumalat eivät kiellä suuria unelmoimasta ja juhlapäivän korkeudessa kirjailijan hybris varmaankin suopein mielin sallittiin. Mutta niin vain kävi, että kun osin sama ystäväpiiri sotien karsimana kokoontui Kämpiin kymmenen vuotta myöhemmin, Mika Waltarin maailmanvalloitus oli jo alkanut. Sinouhé l’Egyptien oli jo ilmestynyt Ranskassa Jean-Louis Perret’n kääntämänä ja herättänyt egyptoplogien keskuudessa hämmästynyttä huomiota. Virheetön historiallinen romaani maasta, jossa tekijä ei ollut edes käynyt! Sinuhe, der ägypter ilmestyi 1948 Saksassa ja englanninkielisestä romaanista The Egyptian oli New Yorkissa jo tehty sopimus Putnam & Company kustannusyhtiön kanssa. Ole Torvaldsin ruotsintama ja tekijän valtuuksin lyhentämä laitos kiersi maasta toiseen, kustantajalta toiselle, kyselyt kiihtyivät. Kyllä tällaisissa tunnelmissa kelpasi viettää 40-vuotisjuhlia ja ottaa vastaan yhä väkinäisemmin hymyileviä onnittelijoita.

Seuraavana syksynä 1949 Sinuhe johti Yhdysvaltain bestseller-listaa ja pysyi myydyinpänä romaanina useita kuukausia. Agentti Marion Saunders, joka Waltarin oli ponnekkaasti importoinut Amerikkaan, todisti ettei ollut pitkän uransa aikana nähnyt mitään vastaavaa: tuntematon kirjailija tuntemattomasta kaukaisesta maasta valtaa raketin tavoin kärkisijan maailman kovimmin kilpailluilla kirjamarkkinoilla.

Miten tämä oli mahdollista? Millä eväin, millä viestein Waltarin Sinuhe tuli, näki ja voitti?

Ainakin voi sanoa, että taustalla ei ollut opetusministeriön kulttuurivientiyksikköä, joka olisi pyrkinyt edistämään kansallisen kulttuurin levityspyrkimyksiä ja kirkastamaan Suomi-brändiä maailmalla. Eipä ollut Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskusta Filiäkään. Oli vain sodasta toipuva hiljainen ja harmaa maa, jonka korpeen yksinäinen kirjailija vetäytyi kirjoittamaan kauan miettimäänsä romaania. Loppu on kumuloituvaa ja eskaloituvaa kirjallisuushistoriaa. Syntyi paksu käsikirjoitus, jolle yllättäen ilmaantui kovasti kysyntää ilman mitään erityistä markkinointia tai mainostemppuja.

Saihan Waltari sitten varmaankin kiitosta kotimaassa tästä yksinäisestä vientiponnistuksestaan? Vielä mitä. Anomaansa apurahaakaan hän ei saanut Kulttuurirahastolta, joku Egyptin muinaisuus ei tuntunut oikein aktuellilta aiheelta uusien kulttuurituulien puhaltaessa. Kirja oli kirjoitettava velkarahalla. Ei Waltari saanut valtionpalkintoakaan Sinuhesta, kuusi muuta teosta arvioitiin ansiokkaammiksi. Sinuhen sanoma nähtiin liian staattisena, kaiken muuttumattomuutta julistavana 40-luvun lopun dynaamisessa ja demokraattisessa ilmapiirissä kuten kirjallisuuslautakunnan vaikuttavin jäsen Raoul Palmgren on Ritva Haavikolle todistanut. Sitä paitsi hän arveli Waltarin saavan muutenkin niin pirusti rahaa. Kuinkahan mahtoi olla?

Kun Sinuhe keräsi myyntiä ja mainetta maailmalla, kirjailijan tulot yllättäen laskivat jyrkästi. Syynä oli kaksinkertainen ja mahdollisimman rankka verotus sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Parhaana vuonna Waltarin tulot olivat plus miinun nolla. Verovalituksessaan hän huomautti sävyisästi olevansa iloinen siitä, ettei hänen tarvinnut sentään maksaa sen johdosta että oli tuonut huonmattavan määrän dollareita valuuttapulasta kärsivään maahan. Tapaus herätti huomiota ja kansainvälinen kaksoisverotus korjattiin; kirjailija oli edelläkävijä.

Kun Waltarille viimein myönnettiin valtionpalkinto novellikokoelmasta Kuun maisema kahdeksan vuotta Sinuhen jälkeen, kaipa siinä sentään nähtiin ansaittu hyvitys aikaisemmista ohituksista. Kuinkahan oli? Kritiikin kärki, modernistien johto ilmaisi tyrmistyksensa sen skandaalin johdosta, että Hilja Valtosen ja Anja Räsäsen tasoinen viihdekirjailija Mika Waltari sai valtionpalkinnon teoksesta, joka oli jopa hänen kirjoittamakseen yllättävän kehno.

Kun käy läpi ja katselee Waltarin asemaa Suomessa eri aikoina, ei enää ihnmettele että hän kirjoitti niin paljon ja niin monenlaista. Hän veti vankkureitaan käytännössä ilman mitään julkista tukea puhumattakaan julkisesta kannustuksesta. Anottuaan turhaan Kordelinilta apurahaa ulkomaanmatkaan varten hän tilitti tuntojaan V. A. Koskenniemelle: Sen kerran jälkeen olen ollut myös liian ylpeä anoakseni enää mistään mitään. Käyttäkööt pikkusummansa niille, joiden pyynnöt ovat yhtä pienet kuin saavutuksetkin. – Ja jos olen kirjoittanut paljon ja pari salapoliisiromaaniakin, olen tehnyt sen ylpeydestä, koska tahdon aina hoitaa kunniallisesti asiani olematta riippuvainen kenestäkään tai kerjäämättä armopaloja, niitä viskataan niille, jotka sellaisiin tyytyvät.

Lukijain suosion kasvaessa, maailmanmenestyksen laajetessa Waltari oppi painamaan nöyrästi päänsä, koska tiesi että niin tuli tässä maassa tehdä. Totta kai hän tunsi oman arvons ja vaati itseltään aina enemmän mihin pystyi. Toivottavasti hän tunsi edes hiukkasen voitoniloa yhä uusien käännössopimusten ja ulkomaisten arvosteluleikkeiden tipahdellessa hänen postiluukustaan, mutta kyllähän kotimaan vähättelevä kritiikki häntä haavoitti.

Kun tänään juhlimme Mika Waltaria, mistä me ensi sijassa häntä kiitämme?

Ehkä useimmat kiittävät armoitettua kertojaa, joka on niin monesti tempaissuit meidät matkaansa avaamaan uusia näkymiä ja houkutellut meidät seikkailuille tuntemattomiin maihin ja aikakausiin vuosisatojen tai tuhansien vuosien taakse.

Nykyisen informaatiomyrskyn ja kaukomatkailukuumeen aikana meidän on vaikea eläytyä sotien jälkeisiin hitaaseen ja umpioituneeseen aikaan, jolloin kirja saattoi johdattaa suomalaiset etelään ja eksotiikkaan, matkoille ja maailman ääriiin. Miten paljon silloin merkitsivät Mika Waltarin paksut romaanit, joiden kuljetettavana lukija sai vaeltaa mielin määrin maita ja historiaa. Aikaahan oli lukea, kiire ja kirjojen paksuus kismittivät vain ammattikriitikoita.

Olisiko ollut niin, että Waltari valmisti kansaa sotien jälkeen uuteen ajatteluun näyttämällä romaaneissaan maailman rakennuksen armottomana ja illuusiottomana. Hän kuvasi historian paralleelien kautta kuinka ihanteet ja korkeat tavoitteet olivat romahtaneet maailmansodan raunioille ja kuinka suurvaltapolitiikka ruhjoi alleen pienten kansojen edut ja pienten ihmisten toiveet. Matti Klinge on arvellut Waltarin valmistaneen tietä J. K. Paasikiven ulkopiltiikalle, tosiasioiden tunnustamiselle. Ehkä niinkin. Samalla on muistettava, ettei Waltari suinkaan unohtanut muistuttaa hyväuskoisen ystävyyspolitiikan vaaroista, jotka johtivat Baltian maiden miehityksiin. Nauticuksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta ilmestyi varoittavana huutomerkkinä jatkosodan kynnyksellä 1941. Suomalaisia rauhanoppositiota Waltari muisti leppymättömästi vielä Johannes Angeloksessa, missä 30 kreikkalaista ja latinalaista yhteistoimintamiestä saavat Konstantinopolin valloittajalta sulttaani Muhammedilta palkakseen – eivät suinkaan korkeita virkoja vaain irtilkuvat kohti väkivaltaista päätöstä. Hänen naiskuvansa kehittyi miehisessä maailmassa, jota hallitsivat isien kirkko, roomalaishenkinen poikakoulu, kaksi urheilevaa veljeä, sauvavoimistelu, sukupuolikuria terästävä terveysoppi, teologinen tiedekunta ja ikuinen synnintunto sekä pelko sukupuolitaudeista. Temmo siitä sitten lempeitä ja hehkuvia rakkauskohtauksia uinelmien korkeuksiin kohotettujan naisten palvojana. Omat varhaispettymykset lemmen kiihdyttävillä harjoituspoluilla leimasivat myöhempää tuotantoa. Niiden heijastajana Waltari oli ainakin itselleen rehellinen. Filosofisesti harjaantunut näkemys taivaallisen ja maallisen rakkauden yhtymäkohdista jäi sittenkin enimmältä teoreettiseksi kuivaharjoitteluksi. Sinnikästä yritystä kuitenkin esiintyi. Uuden elämäntunnon impressaari Olavi Paavolainenkin havaitsi, että nuori Mika Waltari lepää kyllä pää madonnan sylissä – mutta kädet hameen alla.

Näin arkaa ja arveluttavaa aihetta en rohkene tässä tämän pitemmälle käsitellä, vaan jätän sen huojentuneena Sirpa Kähkösen lujakätiseen naiselliseen hoivaan.

Romantiikannälkäiset kiittävät Mika Waltaria unelmista, sinisenhahtuvaisista saduista ja elokuvien unimaailmasta. Kirjailijan isällinen auttaja ja taiteen tuntija Jalo Sihtola vertasi kirjeessään Mikan Neljää päivänlaskua Jean Anouilh’n keveän syvällisiin fantasioihin ja osui kohtaan, jota ammattikriitikot eivät hevin havainneet. Waltarin monesti moititussa keveydessä – hänen Kulkurin valssissaan tai Tanssissaan yli hautojen – oli pietarilais-pariisilaista elämänhaavetta ja unelmankudontaa, jonka todellisuuspakoista mutta lääkitsevää vaikutusta sotavuosien koettelemuksissa on tästä ajasta katsoen vaikea enää tunnistaa ja mahdotonta yliarvioida.

Olihan Waltarilla varaa heittäytyä myös aivan lapsenmieliseksi ja opettaa Suomen kasvavalle kansalle Kiekua ja Kaikua riimittäen sellaisia tärkeitä asioita kuin säästäväisyyttä, järkevää työnjakoa ja uimataidon kannattavuutta. Jotkut hänet tavanneet ovat ihmetelleet kuinka niin lapsellinen mies on voinut kirjoittaa mitään niin mainittavaa kirjoissaan. Waltari, joka kulki omissa maailmoissaan ja jonka pään sisälle ei kukaan päässyt, ei kuulemma hänen vaimonsa joka sentään tunsi hänet parhaiten, ei hän aina vaivautunut seurustelemaan tapaamiensa arki-ihmisten kanssa sillä asiallisuuden vakuuttavalla tasolla, jota nämä merkkihenkilöltä odottivat.

Sillä merkkihenkilöksi Mika Waltari halusi kaikkein vähiten, hänhän yritti jarruttaa aikanaan akateemikoksi valintaansakin. Hän pelkäsi ettei hänestä vain tulisi turhan tärkeätä. Kaikkein kalleimpana hän silloinkin halusi varjella vapauttaan kirjailijana. Se oli hänen elämänsä conditio sine qua non. Uskottavien kuvausten mukaan Mika Waltari oli onnellinen vain kirjoittaessaan. Onnea ja tyydytystä tuottivat tietysti myös hänen laajat esityönsä ja monet pitkät tutkimusmatkansa romaaniainesten hakuun. Silloin kun romaani hehkui hänen päässään purkautumisvalmiina hän oli parhaimmillaan ja levottomimmillaan, ja kun tulivuoren kaltainen luova purkaus oli ohi, ammotti edessä tyhjyys, epätoivo ja pelko siitä, että innoitus ei enää koskaan voi toistua. Ne toistuivat mutta yhä harvenevassa tahdissa kunnes lakkasivat. Se oli kirjailija Waltarin elämän musertavin havainto.

Syvimmältämme meidän ehkä tuleekin olla kiitollisia Waltarille hänen tutkimusmatkoistaan ihmisen uskon ja toivon pohjavirtoihin ja hengen saavutuksiin. Hänen aallokkonsa kohisi korkeampana kuin ikinä osasin odottaa elämäkertaa kirjoittaessani. Suhde Jumalaan ja uskontoon oli Waltarin keskeinen kipeä kysymys, siitä hän sanojensa mukaan saattoi puhua paljon vähemmän kuin suhteestaan erotiikkaan. Moraalin raskaimmat rikokset tapahtuivat hänen mukaansa kaulasta ylöspäin, ei alaspäin. Uskonnollisena etsijänä, epäilijänä ja kilvoittelijana Waltari on armoton vaativuudessaan. Hän ei hyväksynyt yhtäkään helppoa vastausta. ”En soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme.”

Laajoja kierroksia hän kulki kehitysiän uskonvarmuudesta 40-luvun lopun Jumalan kieltämiseen ja jälleen etruskien mystiikan ja kuolemattomuuden kautta takaisin ristin juureen, isien kirkon ja sen mysteerion, Jeesuksen ylösnousemuksen äärelle. Niin vaihtuvin kuvin ja tunnustuksin etenevää etsintää tapaa maailmankirjallisuudestakin harvoin. Tässä mielessä Waltari on vielä vailla lopullista tai edes kohtuullisen kattavaa kirkkokunnat lävistävää tutkimusta. Eipä islamin maailmaakaan ollut lännessä sisältäpäin kuvattu Waltarin aikana niin tarkoin kuin hän kuvasi, eikä sen verroille yltäneitä ole vieläkään kovin monia, vaikka tarvis on kasvanut huutavaksi. Kultturien ja uskontojen lähentäjänä Waltari teki ekumeenisen suururakan.

Kun tänään mietimme suhdettamme Mika Waltariin, monelle nousee mieleen yksinkertaisesti hyvä ja viisaas ihmisenä, oppinut ja aidosti vaatimaton maailmankansalainen. Hänen kaltaisiaan on harvoja. Pullistelu ja tärkeilevä itsetehostus ovat huomattavasti yleisempiä taiteilijamaailmassa. Mitä arvoja Waltari viime kädessä ajoi ja kannatti? Palaan ihmisen vapauteen, sen niminen novellikin Waltarilla on, hauskan absurdi tuokio pariisilaisessa bistrossa mainitussa kokoelmassa Kuun maisema. Siinä sekalainen seurue juottaa valjaista vapautetulle kuormahevoselle punaviiniä baaritiskin ääressä ja miettii samalla vapauden rajoja sodan runtelemassa Euroopassa. Ihmisen vapautta oli raskaasti rajoitettu, mutta jotain oli sentään jäänyt jäljelle. Aito vapaus on lähellä, kunkin omissa pienissä ratkaisuissa. Kun Waltari esitteli itsensä lyhyessä autobiografiassa New York Herald Tribunen sivuilla 1950, hän määritteli ohjelmansa sanoiksi: yksilön vapaus, inhimillisyys ja suvaitsevaisuus. ”Sitä paitsi ihminen tarvitsee myös hiukan kaunista turhuutta jaksaakseen elää”, hän lisäsi.

Kiinnostavaa kyllä hänen arvonsa hivenen muuttuivat vuosikymmenten saatossa, tuo poliittisesti latautunut yksilön vapaus himmeni ja kolme tärkeintä kiteytyivät muotoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kunis turhuus. Tänä päivänä jolloin suvaitsemattomuus, tekopyhä ja moralistinen mediajahti ja ihmisen vapauden monet uudet kahleet kuristavat elämäämme, Waltarin sanoma tuntuu entistäkin tarpeellisemmalta. Väkivallan kierre ei ole lakannut eikä ihminen ole muuttunut. Olisiko Waltari jaksanut uskoa ihmiseen vielä meidänkin aikanamme? Hän piti oman oman sukupolvensa jättämää perintöä hirvittävinä, mutta mitä hän sanoisi seuraavien sukupolvien saavutuksista?. Hän jaksoi sentään kantaa arvojaan ja ajatuksiaan halki raskaiden vuosikymmenten, hän jaksoi uskoa ihmiseen halki suunnattoman rikkaan ja monitahoisen tuotantonsa. Mikä vuosisata, mikä elämäntyö! Tästä henkisestä perinnöstä meillä on täysi syy olla Mika Waltarille kiitollisia tänä iltana, jolloin juhlistamme hänen saavutuksiaan, hänen voimaansa mutta myös hänen rohkeuttaan tunnustaa omat heikkoutensa. Kannustakoon hän meitäkin jaksamaan, kaiken uhallakin. Vivas, crescas, floreas!