Tiistai 13.2.

Lauantaista liikkeellä; nyt on aika keskittyä kirjoittamiseen ja hiihtämiseen.


Lahden VIII Historiapäivät oli jälleen sympaattinen tapaus kiljupakkasilla. Matti Klinge puolusti tapansa mukaan keisarivaltaa ja keskitettyä valtaa yleensä (Putin) ja viittasi meidän omaan ”vallankaappaukseemme” 2000, jolloin eduskunta otti itselleen presidentin valtaa ja aikoo jatkaa samaan suuntaan. Parlamentin rinnastus vanhaan aateliin, joka taisteli keisaria vastaan, on aika huima ja kaukaa kyllä perusteltu. Kuninkaan ja kansan suoraa liittoa ilman välikäsiä kannatti jo Topelius.

Vesa Vares tarkasteli 20-luvun sisäpolitiikkaa, joka oli yllättävän suvaitsevaista ja kiristyi sitten seuraavalla vuosikymmenellä, aluksi, kunnes lientyi. Siitähän oli minun hyvä jatkaa 20-luvun kirjallisuuteen, joka nouti kansainvälisiä virikkeitä varsin ahnaasti Berliinin, Pariisin ja satumaisen idänkaipuun suunnilta (Paavolainen, Waltari, Tulenkantajat). Rinnalla jatkui kansankuvauksen ja sisällissodan tilityksen linja, kärjessä Sillanpää. Liitän esitelmän myöhemmin sivuillensa.

Historiapäivien positiivinen yllättäjä oli Nalle Wahlroos, joka kertoi innostuneesti Åminnen kartanostaan ja toimistaan sen kunnostamiseksi. Rahalla voi siis tehdä tällaisiakin kulttuuritekoja. Gustaf Mauritz Armfeltia käsiteltiin ruotsinkielisessä seminaarissa, jota Marja kiinnostuneena seurasi, tietysti tarvasjokelaisena.

Päätimme päivän Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä, jossa esitettiin pieni jäntevä englantilainen aviodraama Kunnia, hyvin tehty, pidän tällaisesta missä ei tarvitse tehostein eikä lavastein retostella. Näyttelijät erinomaisia (Kaarina Turusen ilmentämä jätetty vaimo muutoksineen!), liikkui Lontoon intellektuellien piirissä, terävästi.


Sunnuntaina faija ”kiitettiin kuolleeksi” Johanneksen kirkossa, missä pääsin ripille 1961. Ajelimme Malmille vielä hautaa tervehtimään.

Aila Meriluoto juhli 60-vuotista kirjailijantaivaltaan eikä suotta Villa Kivessä. Se olikin lähinnä lahjakkaiden jälkeläisten mobilisoima lämminhenkinen iltapäivä ohjelmineen, lounaineen, näyttelyineen. Eeva Kilven kaunis puhe jäi mieleen. Olisihan odottanut jotain virallistakin tahoa tervehdykselle, mutta näin oltiin kuin perhepiirissä, lempeää, iloista. Juhlakalu aina vain vetreässä vedossa.

Saattelin Marjan Töölönlahden jään yli Turun junaan ja luin illalla vielä faijan hyllystä Lasimaalauksen (1946) kannesta kanteen: kuin uhmakkaasti helisevää todistusta siitä, miltä tuntui nousta nuorena sotien painon alta elämään vailla korulauseita ja tyhjiä ihanteita. Siten illuusiottomuudessaan henkisesti jopa Sinuhe egyptiläisen rinnakkaisteos.


Maanantaina SKS:n lukusalissa sukeltamassa Elina Vaaran nauhoitettuihin muistoihin ja iltapäivällä Eduskunnassa, missä pidettiin Mika Waltarin juhlavuoden valtuuskunnan peräti arvokas kokous puhemies Paavo Lipposen johdolla. Vähän voisi hätkähtää näin puitteiltaan arvovaltaista avausta, mutta Waltarin elävä henki pitää varmasti pintansa kaikkea jäykistelyä vastaan. Lipponen erinomainen johtohahmo, hänen intellektuelli puolensa pääsee oikeuksiin. Keskustelu monipuolista ja jopa idearikasta.

Luin faijan hyllystä uudelleen Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929), siinähän on toistoa, huudahtelua ja hengästynyttä snobbailua riittämiin, mutta myös välähtäviä havaintoja ja ajan manifestia, mikä olennaisesti liittyy Waltarin nuoruuteen: Paul Morand, Maurice Dekobra, Pariisin yöt, kabareet, alastonkultti, kaupunkiromantiikka jne. Sekä rikkauden, hienojen autojen, mondeenin elämän estotonta ylistystä, siten sukua ajallemme taas.