Kiirastorstai 07

Palattu tuuliseen Hämeenkyröön, poikani kanssa tulimme samaa matkaa Helsingistä, missä siis joku merkittävä rock-konsertti Tavastialla. Minä vain arkistoissa istuskelin, mm. Eino Jutikkalan muistoja sodan ajoilta Valtion Tiedo(i)tuslaitoksesta kuuntelin.

Vielä näin Renoirin Karkailevan korpraalin arkistossa; kummasti palasi mieleen syksyinen tunnelma vuodelta 1966 – se oli viimeinen elokuva, jonka näin ennen armeijaan lähtöä. Tuntui lohduttavalta, ajattelin että kyllä selviän kun Caporalkin selvisi noin vaikeista oloista. Minusta hän ei ole niin tyystin egoisti kuin Leo Braudy väittää vanhassa (1977) Renoir-kirjassaan, mutta vertailu Suureen illuusioon tietysti paljastaa eroja. Se humaani solidaarisuus, joka vielä läpäisi ensimmäisen maailmansodan vankiyhteisön, on tietysti kokenut kolhuja toiseen sotaan tultaessa. Sodan mielettömyyden ja ihmisen hyvyyden sekä kestävyyden mahdottomissa oloissa molemmat elokuvat esittävät suurenmoisesti.

Luen samalla Waltarin armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931), ja minusta kirjoittajan naiivin innostunut myönteisyys suhteessa sotaväen kuriin ja koettelemuksiin vaikuttaa aidolta. Pinttynyt lukumies ja kirjaniekka selvästi nauttii uudenlaisista oloista, tovereista ja karusta elämästä. Myöhemmin on tulkittu, että W kirjoitti tietoisen vastakirjan Haanpään Kentälle ja kasarmille, mutta kirjallisuuspoliittinen tarkoitus peittyy taustalle (jos sitä oli) puhtaan isänmaallisen paatoksen ja poikamaisen seikkailumielen hallitessa ilmeisen spontaania muistiinmerkintää.

Itse koin armeijan Oulussa Pohjan Prikaatissa vähän samaan tapaan. Oli suuri elämys kohdata ihan vierasta elämänpiiriä, Pohjanmaan poikia, muutamia helsinkiläisiä, joista tuli hyviä kavereita – joukossa Timo Fisu Kalaoja -vainaa. Missä lienevät nyt Tor Viki Kivinen, Pekka Pinko Perttula ja Dickie Dick Sulin? Entäs Jarmo Kyllä Vituttaa Lehtinen Jyväskylästä? Pitäisi pitää kertaus Tervahovin iltalomaharjoituksista. Kirjoitin klassiseen tapaan romaanitorsonkin armeijakokemuksista, mutta se ei koskaan saavuttanut tyydyttävää muotoa eikä riittävää etäisyyttä aiheeseen. Ehkä onneksi.

Sikäli olin vähän pettynyt, kun poikani suhtautui niin jyrkän kielteisesti omaan ilmatorjuntavaiheeseensa, mutta kompuroi kyllä sisukkaasti tämän huomattavasti helpotetun armeijansa minimiajassa läpi. Siitä ei tainnut tulla mainintaa Kauas pudonneet -ohjelmaan, josta edelleen tulee palautusta. Poikaa kehutaan, ei sentään minua.

Laskeudutaan hiljaa pääsiäiseen, Marja tulee, sunnuntaina lapset seuralaisineen, lammas on aiheena ja ylösnousemus, niinpä niin. Kunpa nousisin tästä kohta täyteen ja vähän parempaankin työvireeseen.

PS Joku kysyy kenen runo: Avaruuden puhki, musta mylly huhki, mitä lienee jauhanut kun ei mitään varissut. No Viidan tietysti.