07.07.07

Tähän tässä on nyt keskitytty pitkin alkusuvea ja pitempäänkin.

Lauantain aamu antoi vettä suoraa soittoa, näytti ettei harmaa sade voisi tauota. Mutta niin vain alkoi taivas repeillä puolilta päivin ja kirkastuikin aivan aurinkoiseksi iltapäivän mittaan. Satumainen sää, onni myötä.

Me keskityimme siis kumpikin tahoillamme, Marja omassa ullakkohuoneessaan Törmällä ja minä täällä Viehätyksessä. En tule näkemään morsianta enkä pukuaan ennen kuin kirkon ovella. Hovikuvaajamme Kapa oli täällä tukena viimeisenä yksinäisenä iltana.

Onko mitään helvetillisempää kuin kamppailla frakkipaidan nappien kanssa, ne on luultavasti suunniteltukin miehen hermojen luhistamiseksi. Ellei Carita olisi tullut juuri pelastavana enkelinä ensimmäisenä häävieraana, kuinka olisi käynyt. Saimme napit kuntoon ja neilikankin kunnialla rintaan, minkähän takia siinäkin oli seipäänoloinen varsi, joka hädin mahtui napinlävestä.

Joka tapauksessa me aivan asiallisesti ajelimme bestmanin Artsin kanssa ensin Nokian kylpylään ja sieltä mustalla vuoden -40 Chevroletillä Sastamalan kirkkoon auringon paahtaessa yhä kuumemmin. Tulimme vähän etuajassa ja nautimme kahvit aittakahvilassa.

Morsianta tuodaan tiettävästi vähän myöhemmin saman vuoden Packardin, todellisen kaunottaren kyydissä.

Sen jälkeen onkin vain välähdyksenomaisia tuokiokuvia.

Seison kirkon askeettisessa sakastissa, vihkipappimme Ari Suutarla saapuu ja toteaa kuudennella aistillaan: – Siinähän sinä seisot kuin puujumala.

Pian tulee Anssi Hirvonen ja puhkuu poliisin kynsistä vapautuneena; vauhtia oli kuulemma hitusen liikaa. Tuttuja kokemuksia. Artsi patsastelee ohjailemassa vieraita ja minua. Me olemme valmiit tuleen.

Seison alttarilla ja näen takaovien aukeavan, kirkkaan valon hulmahtavan, sen piirissä seisoo morsiameni kuin ilmestys vaaleanvihreässä hääpuvussaan, vihreine orkideakimppuineen, lähtee hitaasti astelemaan kohti jousikvartetin säestyksellä. Uljaan häämarssin on säveltänyt veljenpoikansa Tomi Norha. On lähdettävä vastaan.

Niinpä niin, elämässä on joitain hetkiä jotka piirtyvät tajuntaan ikuiseksi ajaksi.

Arin vihkipuhe on selkeä, ytimekäs, persoonallinen, osuva. Olemme aiemmin antaneet hänelle aineksia puheen pohjaksi. Sormuskin löytyy Artsin housuntaskusta.

Anssi vetäisee Haydnin resitatiivin ja aarian oratoriosta Luominen intensiivisesti ja herkästi.. Anna-Mari Yrjänä säestää harmonilla, keskiajan kirkossa ei ole urkuja eikä sähköä.

Me selviämme! Marssimme kirkosta, Kapa keskittyy kameroineen, muutama kuvaaja, sitten veneeseen, joka karauttaa Rautaveden keskiselälle, missä Tarmo ja Eija Vaateri tarjoavat kuohuviiniä. Hetkiä edelleen, unohtumattomia, aurinko säteilee.


Hääjuhlasta Ellivuoressa edelleen tuokiokuvia. Väki on laiturilla vastassa.

Meitähän on vain sukua ja läheisiä ystäviä, mutta heistäkin koostuu salillinen iloista väkeä. Onnittelijoiden kulkue.

Pääpöytämme jää historiaan: kolme vastavihittyä paria, rovastit Ari ja Hannu nuorikkoineen, me siinä keskellä. Puolet meistä on rovasteja, ja kyllä meitä naurattaakin.

Puheita komeita, lausuntaa Alman ja Eeva-Liisan, Vesan letkeä pakina, laulua. Vilhon ytimekäs puhe yllättää. Lapset esiintyvät edukseen.

Ruokaillaan, aikataulu alkaa tavan mukaan venyä. Kahvia saadaan ja hääkakkua, vapaata sanaa riittämiin, Pitko ja pelipaita, Arin laulua, viimein huipentumana Satu Luukkonen ja Maarit Lindblom esittävät hienon konsertin, jonka päätteeksi pyörimme häävalssin Lemmen seitsemäs taivas on meidän – huom. molempiin suuntiin.

Loppu on huminaa ja historiaa, Timo Harjun bändin soitantaa, Jaskan diskoteekkia, yöpalaa ja villiä menoa, kunnes meidät suorastaan ajetaan mustaan 40-luvun Mersuun, joka kiidättää suviyössä kiertoilevaa maantietä tuntemattomaan paikkaan – raukeina mutta sitäkin onnellisempina.