Tiistai 30.12.08

Joulun olemus kypsyy ja tyyntyy. Eipä jäänyt valittamisen aiheita. Onnellista oli tavata rauhassa kaikkia lapsia kavereineen. Joulupöytä ei myöskään jättänyt toivomisen varaa. On ihmeteltävä tätä yltäkylläisyyttä, jonka keskellä saamme vieläkin täällä pohjoisella kolkalla elää.

Olihan vähän valkeaa luntakin, oli sopiva pieni pakkanen. Oli kaunista ja levollista ja hyvinkin hyväilevää.

Jäivätkö pari oopperaa pyhien parhaiksi taidekokemuksiksi. Cosi fan tutte oli ihana, etenevä, ilkeä ja hellämielinen yhdellä kertaa; loistava tv-taltiointi. Ja Tosca puri jälleen kaikessa traagisuudessaan, upeita laulajia, ruhtinaallista tarjoilua. Näinpä jokunen vuosi sitten Metropolitanissa Pavarottin juuri tässä jäähyväisroolissaan, tuolilla istuen kajautteli maestro, joten tunnelma ei tiivistynyt ihan sellaiseksi kuin tässä Veronan versiossa.

Paras esitys taisi sittenkin olla oman väen tiernapoikien (tyttöjen) riemukas esitys. Toisena Waltarin joulukertomus, isännän lukutulkintana.

Lukemiseen jää kuitenkin liian vähän tilaa joulun seurallisuuden keskellä, mutta musiikki kantaa ja kajahtaa. Heittelin vähän Tervoa ja Mankellia, kumpaakin alkukielellä.

Olihan dokumentti Ailasta, edelleen pirteästä ja energisestä runoilijasta. Oli myös uudelleen katsottuna elokuva Ranskalainen illallinen, teos taiteilijan työn pyyteettömyydestä, jouluun sopivasti taiteen laji oli ruuanvalmistus.

Kaurismäen Laitakaupungin valot yritti masentaa mielemme lopuksi, ei ihan onnistunut. Kankea teos, pelkistynyttä kurjuutta miltei Toivolan Juhan tapaan, mutta ei yhtä perusteltua. Kyselemätöntä pahuutta, yksioikoista tyypittelyä, sadunomaista syyttömyyttä. Akateemikon arvoinen synkistely.

Pakattava auto joulun saaliilla, suunnattava Helsinkiin. Mutta palataan ihan pian ensi vuonna. Viehätykseen jää joulutalo elämään.