Tiistai 3.3.09

Onhan selvää, ettei mitään ideoita pidä keksiä vapaalla jossakin Rukan hangilla, vaan ne pitää puristaa kokouspöydässä YHDESSÄ. Eikä mitään ideaa saa ajaa ilman ammattiyhdistysten lupaa, sekin lienee selviö. Vaikka ajatus olisi oikeansuuntainen, se on siis väärin keksitty.

Minuahan tämä ei koske, kun en näe eläkkeen edes häämöttävän. Mutta katsotaan millä tavoin työn tekemistä sitten voidaan yhteiskunnassa lisätä. Ilmeisesti ei tällä tavoin. Suuri velka on kuitenkin joskus maksettava takaisin. Vai jätetäänkö maksamatta.

Palailen Hämeenkyröstä ja Tampereelta, muhkea luminen talvi sinne jäi. Missään ei pohdita, miksi oikea vanhan ajan talvi onkin palannut. Nautin siitä ja hiihtelinkin. Tampereen Metsossa pantiin alulle Pirkanmaan kirjoituskilpailun tuomarointi.

Aulassa saan soiton Uuden Suomen verkkosivuilta: Åke Lindman on kuollut. Siinä oli reilu stadin kundi, kunnon futaaja ja leffan kaikenosaaja, joka paikan tolppa, viimeinen mohikaani. Tapasin hänet kun Pyynikillä tehtiin toista Tuntematonta 1997, muisteli Edvin Laineen tyyliä hersyvästi. Vanha SF-meininki oli hänellä selkärangassa, juttua riitti. Pidin Åken viimeisistäkin vakavista sotaspektaakkeleista, niiden laji oli vain niin lähellä dokumenttia, että draamoina ne eivät toimineet eikä ollut tarkoituskaan. Kritiikki katseli niitä väärästä kulmasta.

Junassa kuulin huiman synkkiä ennusteita talouskriisin syvenemisestä, tietomies siinä lueskeli Esko Seppäsen uutta kirjaa Hullun rahan tauti. Tämä lamaus on kuulemma vasta alkusoittelua, kohta mennään syvälle ja pysytään siellä kauan. Spekulatiivinen olematon raha katoaa sinne mistä tulikin: taivaan tuuliin.