Aleksis Kiven päivänä 2009

Kaunis väreissä kimalteleva syksy maalla.

Lukenut sata sivua Haavikon synkästä elämästä, ehkä kirja olisi tosiaan voittanut jos tähän aikaan sidotut taistot sen ilmestymissodan vaiheilta olisi jätetty pois. Mutta paikoin kiintoisaa, vaikka Saaren ote on tämä sporadinen, katkelmallinen, heittäytyvä ja vähän sekava. Alkaa vasta vähitellen kiinteytyä kerronta sukuun ja lapsuuteen.

Samalla muuten hiipi kaikessa hiljaisuudessa julki meidän Jylhä-kirjamme, joka huomataan ehkä kun edetään kohti talvisodan muistoja marraskuussa. Nythän se jää täydellisesti Haavikon jalkoihin. Mutta komealta näyttää ja painavalta tuntuu, kun hain sen Otavasta Janelta ja tapasin Lailankin, joka murehti kuinka kielteiseksi ja raa’aksi henkinen ilmapiirimme on muuttunut.

Seurasin Marssilaulun harjoitusta aamupäivän Kosken Sykkeessä: oli jo tunnelmaa, pukuja, jotain rekvisiittaakin, paljon väkeä ja komeasti töräyttelevä soittokunta, mutta Sina Kujansuulla on vielä töitä kohtausten niveltämisessä ja kuorojen ja solistien rohkaisemisessa. Noitui nainen vierelläni katsomossa ohjaajien ikiaikaiseen tapaan, mutta reipas ja topakka on otteensa.

Kotimatkalla poikkesimme Nurmijärvelle seuraamaan Kiven päivän juhlaa tutussa kirjastossa. Julkistettiin uusi albumi ”Tulinuija”, Eskon puumerkki annettiin JP Roosille sinnikkäistä ansioistaan yleisönosastojen päivystävänä sönkkääjänä. Hannu Huuska lausui ajatuksella Kiven runoja ja saikin Konstiniekan plaketin. Paikalla etupäässä nurmijärveläistä seniorikuntaa. Leon ja Liinan uusinta jäi nyt näkemättä, mutta ensi kesänä menee Taaborilla Selman juonet Hannun ohjaamana; muistelimme näytelmän edellistä versiota MTV-teatterissa, missä Hannulla oli Konradin rooli ja Seppo Wallin -vainaja ohjasi. Käytävä pitkästä aikaa Taaborilla.

Havainto tv:n ääreltä iltasella: tämä Ihmisten puolueen inttelyryöppy tuntuu perin aidolta ja tutulta, on kolme kertaa hauskempi kuin liian kauan pyörinyt Uutisvuoto.