Sunnuntai 25.10.09

Kun avasimme äsken kotona kuohuviinipullon Marjan kanssa, tuntui että todella ansaitsimme sen. Takana kova viikonloppu.

Sehän alkoi perjantaina kirjamessuilla, missä selvisimme Vesan kanssa taisteluparina tietysti hyvin. Todistimme Jylhä-kirjasta, joka alkaa olla jo voiton puolella ennen yhtään kunnon kritiikkiä ( Pohjolan Sanomissa on ollut myönteinen juttu) – sillä kokeneet, kriittiset lukijat Markku Envall ja Pekka Tarkka ovat jo antaneet erittäin vapauttavat lausuntonsa. Myös haastattelijamme Jarmo Papinniemi tuntui innostuneen kirjasta, ainakin hänen ennakkokuvansa ”sotahullusta” Jylhästä oli muuttunut elämäkerran jälkeen. Odotamme muita, antaa tulla.

No perjantaina oli myös Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunta, jossa on aina innostavaa ja hedelmöittävää: ensi vuoden tapahtuma sai sekä kehyksiä että siipiä: lyriikasta puhutaan. Lyriikka lentoon!

Ja sitten Kyröön että hippulat vinkui: miltei suoraan Marssilaulun kenraaliharjoituksiin, jotka panivat odottamaan pahinta – niin levällään esitys vielä oli, tekniikan osalta tuskin alkutekijöissään. Päivää ennen ensi-iltaa! Eipä käynyt ohjaajan, ihanan Sinan, osa kateeksi. Mutta tähän on totuttu, näin harrastajien koetoksissa mennään – ja toivotaan sitten vaan ihmettä.


Ja niin ihme tapahtui. Monesti olen kokenut ennenkin, kuinka harrastajat venyvät viime metreillä ja yllättävät epäilijänsä. Mutta ylimääräisiä harjoituksia se vaati vielä ensi-iltapäivänä, joten Sinan puristus oli armoton ja ansaittu.

Lauantai-iltana näimme ja kuulimme sitten mallikkaan tulkinnan Sillanpään Marssilaulusta, sen vaiheista, synnystä ja merkityksestä, Kosken Sykkeen laajassa kolkossa voimistelusalissa. Jopa tekniikka, valot ja äänitehosteet, oli saatu jossain määrin ojennukseen. Kuoroilla ja solisteilla henki päällä, Sillanpäätä laulava Taisto Polvi etunenässä. Komeata katsella ja kuunnella, liikutuin suorastaan. Kaikessa rehellisen pateettisessa tunnevirityksessään tämä kansanooppera on tänä syksynä paikallaan. Yleisö lauloi lopussa marssin seisaalleen nousten. Ja jatkot sujuivat samassa tilassa varsin sutjakkaasti monipuolisen ohjelman merkeissä.

Kiitos Kaunolle, kun jaksoi tuottaa suuritöisen oopperan huolimatta monesta vastuksesta ja vastahangasta. Kiitos Pentti Tynkkyselle, joka sävelsi librettoni vauhdikkaasti ennen kuin tiedettiin edes kuka toteuttaisi. Ja hellä kiitos Sinalle, joka kaiken kesti, kaiken kärsi ja kaiken ohjasi. Ja viimeinen kiitos kuoroille ja orkesterille, koko joukkueelle, joka jaksoi pitkät ja rasittavat harjoitukset sekä liian lyhyen harjoitusjakson tuoman ylimääräisen jännityksen. Komea juttu.


Arvatkaas ajeltiinko me varahin sunnuntaiaamuna takaisin Helsinkiin eli Pasilaan. Onneksi talviaika soi yhden ylimääräisen levähdystunnin.

Ehdittiinpä siis hyvin Vanhan kirjallisuuden päivien hallituksen ja ohjelmavaliokunnan yhteiskokoukseen ja sen jälkeen taas areenalle Vesan kanssa, tällä kertaa yhdessä vanhan opettajamme Pekka Tarkan kanssa, päätähtenä Mauno Saari ja mainio Haavikko-kirjansa. Keskusteltiin elämäkertojen tekemisestä A. Kiven lavalla Jukka Petäjän johdolla. Hyvin sujui, monia näkökulmia väläyteltiin. Yhteisenä teemana oli sallivuuden ja kahlitsemisen rajankäynti: kuinka paljoin saa kertoa? Vastustimme rajoituksia, puolustimme aiheitamme ja kohteitamme kaikki yhtenä miehenä. Puhuttiin kohteiden omaisten asenteista näissä elämäkertatöissä, puhuttiin ilmaisun vapaudesta ja rajoista, puhuttiin etiikasta ja elämäkertojen tärkeydestä kirjailijoiden elävöittäjinä ja lukijoiden lähentäjinä. Puhuttiinpa vähän ”kulttuurikupastakin”, joka ennen raivosi tulenkantajien piireissä. Hyvä keskustelu, kuului yleisökin pulisevan poistuessaan.

Ja Otava tarjosi rentouttavat jälki-istunnot parvekeravintolassa, missä saatoimme tuulettaa kokemuksiamme mm. Sirpa Kähkösen ja Jukka Parkkisen kanssa. Siellä WSOY:llä kiehuu, totesimme, mutta se ei nyt suuremmin huolettanut; tuntuivat lehtitietojen mukaan valitusten aiheet kohtalaisen pikkumaisilta. Mutta emmehän tienneet mitä varsinaisesti piilee taustalla. Varmasti siitä vielä kuullaan.

Joten, hyvät ystävät, se viileä kuohuviinipullo kaiken jälkeen tuntui enemmän kuin ansaitulta.