Joulu 2009

Sepä vain humahti. Jälkensä jättäen.

Aattoaamu on aina tunnelmallinen. Ajelin viimeisillä asioilla, hitaasti valkeni. Poikkesin Esson baariin ja kehen törmäsinkään, no tietysti Matti Pitkoon.

Kerroin hänelle, että tämä on haikea aamu: viimeisen kerran tulee Aamulehti laatikkoon. Pienin keskeytyksin se on tullut 32 vuotta. Mutta nyt sitä ei voi enää tilata, kun kulttuuriosasto on käytännössä kadonnut siitä.

Mattihan myönsi tämän heti, sanoi muidenkin lehden sisällä valittavan samaa. Kehotti minua osoittamaan suuruuteni ja kohoamaan tämän yläpuolelle.

Kuinka voi kohota semmoisen yläpuolelle, jota ei ole, ihmettelin.

Tähän tapaan kulki aattoaamuinen keskustelu. Matti oli muuten hyvällä tuulella. Paitsi hivenen ärtynyt Esan kantapöydästä, joka möyrysi hyvässä vauhdissa ikkunan ääressä. Sieltä on noussut vaarallinen kilpailija Pitkolle, terävä pakinoitsija paikallislehteen.

Kehotin Mattia pitämään varansa ja tarttumaan oikeisiin asioihin, muuten kantapöytä kaataa hänet. Matti lohduttautui sillä, että hänen vanhoja siivujaan on myyty tuhansia. Tuolla ilmoituskampanjalla pitäisi pyöriä jo kymmenissä tuhansissa, huomautin.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää joulua.


Onhan noteerattava myös aatonaaton lyhtykirkko Sikomäen laella, missä rovasti Anneli Hokkanen-Lehtipuu piti hyvän ja ajankohtaisen saarnan ja varataata Eero imitoi oikeata Taataa ja muukin meno oli entisenkaltaista. Toisaalta, kyllähän Sillanpää olisi riemuissan jos aavistaisi ja ehkä aavistaakin, että hänen tekstejään luetaan jouluna taivasalla Kierikkalan kylän keskuspaikalla, josta Hurskas kurjuuskin alkaa. Kirjallisuudella on ihmeellinen kantovoima.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat vähän myöhästyneellä junalla parahiksi ja ehtivät kirkkoon hekin. Pyry oli mahtava, mutta hellitti illaksi. Joulu aukeni sadunomaisen täydellisenä. Kävimme asianmukaisilla tervehdyksillä naapureissa, Ylivakerilla (vanhalla ja uudella) sekä Tyynellä, missä kissamme Sima oljenteli rennossa joulunirvanassa.

Saimme myös yhteyden Almaan sinne Poznaniin, missä hän valmisteli puolalaista joulua isäntäperheensä ahkerana apulaisena. Smetanaa pantiin kuulemma joka paikkaan.

Ilahduttavia lähetyksiä tuli jos menikin. Tervehdysten lomassa soitin Reino Braggelle ja onnittelin Tampereen Teatterin uutta johtajaa. Meillä on sama tausta yliopiston draamalta ja yksi yhteinen työkin takana Joensuussa (Maiju Lassila). TT:n vähän kulahtanut kulttuurinen kutyymi arvatenkin Reiskan johdolla kohoaa.

Taunon katkaiseman vahvaoksaisen latvakuusen tytöt ja Marja koristelivat ihmeellisen kauniisti, niin että kuusen pienet puutokset peittyivät.

Savusaunaa en lupauksistani huolimatta ryhtynyt lämmittämään näillä keleillä, rajansa kaikella. Jotakin jää tulevaisuuden nautintokeskukseen. Muuten vietimme onnellisen jouluillan, johon kotoisa kellarisauna, takkatulen loimu, leivinuunin kuumuutta hohkava kita, kinkun kypsä kylki, sahdin viileä hulahdus ja ryypyn tuima sivallus loivat oman ikuistettavan hohtonsa. Marja ja tytöt kunnostautuivat odotusten mukaisesti ja vähän ylikin keittiössä.

Joulupukilla oli päässään turkkilainen fetsi, mitä hiukan kummastelimme, mutta näinä globalisaation aikana saa tottua kaikenlaiseen. Lahjoissa ei ollut mitään valittamisen sijaa, päinvastoin kookas kori näytti yltäkylläisyytensä. Sain todella pätevän tuntuiset kalastajan käsineet! Jo lakkasi palelu verkoilla.

Kuku Koistisen rintakuvaus egyptiläisestä Mika Waltarista toi jouluiltaan eksoottis-taiteellisen värisuihkun. Muutenkin pukki vaikutti kirjallisesti varsin valistuneelta, mistä sitten johtuneekin.

Luin huonekunnallemme Waltarin joulukertomuksen, kuulimme tyttöjen matkakertomuksia Malista ja lauloimme tuttuja joululauluja, katselimme kynttiläin liekkejä taivaan tummuutta vasten, kunnes vaivuimme upottavaan joulu-uneen.


Jouluaamuna tuomiorovasti Matti Pikkarainen pudotteli Oulun tuomiokirkosta radioidussa saarnassaan koko Yrjö Jylhän runon ’Pyhä yö’. Saatoimme todeta, että Oulun tuomiokirkossakin tunnetaan Jylhä paremmin kuin hänen syntymäkaupungissaan Tampereella ja sen uinuvassa sanomalehdessä.

Tuomiorovasti ei sentään maininnut mitään meidän kirjastamme, silloinhan saarna vasta olisi saavuttanut täydellisyytensä, kuten Vesan kanssa totesimme.

Joulupäivän kohokohtia oli uljaassa säässä tehty reipas talonpojan lenkki Marjan kanssa, loistokas ateria sekä joulukirja, Kari Hotakaisen Ihmisen osa. Olen sitä varta vasten säästänyt enkä suotta. Erinomainen kirja ihmisten traagisesta elämästä terävän lämpimällä huumorilla kuvattuna. Hotakaisen vahvuus on siinä, että hän tuntee tavallisten ihmisten elämän ja aivoitukset, mutta näkee myös rakenteet ja kielen, jolla heitä hallitaan.

Illalla nautimme vielä paitsi sydämen asioista myös Strindbergin raivokkaasta nuoruudesta. Tuttu juttu, mutta aina tehoaa: niin loistavasti näytelty, niin hienoa ajankuvaa.


Tapaninpäivän pääohjelma oli virallinen vierailu Tampereelta ja Kemin suunnalta. Poikani Vilhon appivanhemmat in spe kunnioittivat nuorenparin ohella villaamme leppoisalla visiitillä. Siinähän päivä vierähtikin niitä näitä puhellen ja jouluruokia pureskellen, taloa ja vanhoja valokuvia katsastellen. Ilokseni Veikko Kemistä ymmärsi hyvän sahdin päälle ja vaikutti muutenkin kelpo veikolta.

Sahdin valmistajaa en tässä ryhdy mainostamaan, sillä muuten asiakaskunta räjähtää käsiin ja jäämme pian ilman iloista punakylkistä pänikkäämme.

Tytötkin lähtivät Helsingin junalle, ja niin meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Täytimme sen Strindbergin jatkoseikkailuilla ja manailimme päällekkäistä tv- tarjontaa, joka tuhlasi Molièren vaiheet ja Casablancan suurvaltapoliittisen taustakuvioinnin, jota vain lopusta ennätin tarkastelemaan.

Niin vain pyhistä selvittiin, eivätkä ne niin kovia koettelemuksia ole kuin Tauno etukäteen postilaatikolla maalaili. Ihminen tarvitsee välillä suloista joutilaisuutta latautuakseen taas uusin viritelmiin.

Kiitos kaikista kiitoksista, tervehdyksistä ja toivotuksista tällekin palstalle; niiden voimalla taas porskutellaan eteenpäin.