Tiistai 2.2.10

Tapahtumarikas päivä.

Samaan aikaan kun Sauli Niinistöä kolhittiin eduskunnassa, me istuimme Piret Salurin kanssa rattoisalla lounaalla Helkan keittiössä ja puhuimme virolais-suomalaisista suhteista, historiasta, politiikasta ja ennen kaikkea Sinuhen uudesta vironkielisestä käännöksestä, jota Piret oli saapunut esittelemään Waltari-seuran iltatilaisuuteen. Sain kauniin kirjan ja sitä ihastelin. Sinuhe on tietysti ponnahtanut myyntimenestykseksi Virossa, ensimmäinen painos loppui heti. Piret selvitteli mitä eroja on J. Aavikin vanhan käännöksen ja tämän uuden välillä, puhuimme kääntämisen ongelmista, ulkovirolaisista ja kovista kokemuksista, joidenkin suomalaisten vähemmän empaattisista asenteista (Koivisto, Klinge), kirjallisuudestakin: Sofi Oksasen teokset nähdään lahden eteläpuolella kriittisemmin kuin meillä, hyvästä syystä. Virolaiset ovat selviytyjiä, eivät halua itseään nähtävän vain uhreina.

En päässyt taannoin Tallinnan julkistamistilaisuuteen enkä tänä iltanakaan kääntäjiä kuulemaan Töölön kirjastoon, sillä Kansallisarkistossa oli kutsutilaisuus, jossa kuultiin kokemuksia arkistojen (varsinkin yksityis) käytöstä kirjallisen työn pontimina ja muutenkin historiallisina lähteinä. Kuulijoina kovia arkistojen käyttäjiä kuten Mauno Koivisto, Max Jakobson, piispa Huovinen ja muita. Historiantutkijoita in corpore, kirjallisuudentutkijoita ei, sillä heitä eivät tunnetusti arkistot kiinnosta. Puheenvuoroista kiinnosti erityisesti Erkki Tuomiojan esittely parhaista arkistoista nimenomaan elämäkertojen aineistoina, omakohtaisesti koluttuina Tukholmaa ja Lontoota myöten. Venäjän arkistoista ei yllättäen puhuttu mitään, ei myöskään mistään erityisongelmista.

Riitta Uosukainen ja Kaari Utrio esittelivät lähinnä omia yksityisarkistojaan, Riitalla tietysti valtiollistakin paperia yllin kyllin. Ilmeisen mallikkaasti jaksavat jotkut (Kaari) hoitaa arkistojaan; tunsin piston sydämessäni, kun Marjatta Väänänen vierelläni tiedusteli omien arkistojeni tilaa. Suuri kaaos, on oikea vastaus, valitettavasti. Kun nyt saataisiin edes Sillanpään Seuran arkisto järjestetyksi historiikkia varten; siitäkin on Hämeenkyrössä kokous tänä iltana, mutta milläs repeän kolmeen paikkaan.

Kuulin että arkistomateriaalia on Suomessa yli 180 hyllykilometriä ja lisää tulossa lähitulevaisuudessa ylikin sen määrän! On siinä selvittämistä ja säilyttämistä ja läpikäymistä. Ja mitä yksityisillä on kätköissään vielä mihinkään luovuttamatta.

Kellarissa nautittiin esitysten päälle viiniä ja pientä purtavaa ja kuulin Matti Suurpäältä hiukan säikäyttäviä kokemuksia kirjeiden sitaattioikeudesta sekä Heikki Talvitieltä vuolaan tarinatuokion diplomaattien ja kirjailijoidenkin ihmeellisistä seikkailuista.

Miten lienee virolaisten arkistojen laita historian pyörteiden jälkeen? Piret kertoi päivällä hauskan tarinan Lennart Meren valtuuskirjan jättämisestä Helsingissä diplomaattiaikanaan: kuinka oikea muoto löydettiin ilman asiallista arkistoa! Entä Piretillä itsellään, mitä hänellä? Lupaa kysymättä vaadin, että hän kirjoittaa muistelmansa – hänellä on ehkä eniten ja tarkimmat muistot miehityksen ja sitten itsenäistymisen dramaattisilta vuosilta, presidentti Meren läheisenä avustajana ja protokollapäällikkönä.

Kun korkeiden kinosten halki marssin raikkaassa illassa kotiin, kuulen ensimmäiseksi että Mika Myllylältä on saatu epo-tunnustus. Olipa ajankohta, paria viikkoa ennen olympiakisoja. Koston puukot ja Räikkö Räähkän henki nousevat kumpujen yöstä. Vai olisiko puhuttava puhdistavasta vilpittömyydestä, näin yhtäkkiä ja kirkkain silmin?