Tiistai 2.3.10

Heti kauhea mylläkkä päälle kun tullaan Helsinkiin. Kuinka rauhallista olikaan hiihdellä Hämeenkyrössä. Ja mikä loska vastassa.

Aamupäivällä jaettiin Suomalaisen kirjoituskilpailun palkinnot nuorille kirjoittajille Suomalaisella Klubilla, jakajana Sauli Niinistö, joka vaikutti varsin rentoutuneelta. Raadin puheenjohtajana selvitin kilpailua ja tapasin lahjakkaita tulevaisuuden lupauksia. Opettajatkin loistivat tyytyväisyyttä suojattiensa menestyksestä.

Kiintoisia tietoja kuulin siinä lounaspöydässä. äidinkielen opettajien piirissä käydään kuulemma raivoisaa keskustelua kirjallisuudenopetuksesta, sen liiasta teoreettisuudesta ja kaikenlaisesta kertojan asemien puhkipohtimisesta, mikä onkin paras tapa tappaa nuorten oma lukuharrastus heti alkuunsa. Syynä tietysti yliopistojen umpiteoreettinen kirjallisuudenopetus. Tieteellisesti kouliintunut opettaja purjehtii teoriasäkki selässä luokkaan ja alkaa sieltä jaella kuivettavaa käsitearsenaaliaan. Kuten Tuomio Tuomi lausahti: ennen kirjallisuuden väitöskirjat olivat haluttua luettavaa, nyt kukaan ei niitä vilkaisekaan. Mutta hyvä kun asiaa on havahduttu vihdoin tuulettamaan.

Klubilta painelin suoraan Södikalle, missä käytiin Vuokko Hosian kanssa Meriluoto-teksti vielä kerran pilkuista pilkkuun läpi, neljättä tuntia. Onkohan mitään käsistäni näin huolellisesti plankattu, yhtenä syynä tietysti aihe eli elävä kirjailija, joka tuo näinä aikoina vartioivat paineensa. Joskus iskee tunne, etten osaa kirjoittaa yhtään virheetöntä lausetta. Koetan kamppailla, jotta teos on kuivu liikaan varovaisuuteen. Vuokolla oli myös hyviä ja valppaita huomautuksia, niistä on hyötyä.

Kotiin kääntymään ja ei kun uudelleen baanalle, nyt yliopistomuseon historiallisiin tiloihin Jukka Sarjalan juhlaseminaariin. Olisi ollut kilpaileva kutsu Vuoden Eevan julkistamiseen Pörssitaloon, mutta velvoite nyt voitti. Seminaari olikin odottamaani rennompi ja hauskempi.

Jukka kertoi muiden poliittisten kummajaisten ohessa Edvard Gyllingin, Marjan sukulaisen, traagisen elämäntarinan, vaikka lopusta jäi jokunen mutka puuttumaan. Miksi ruotsinkielisen herrasperheen poika keinahti vallankumouksen äärilaitaan? Vesa muistutti kotimatkalla Tuure Vierroksen Gylling-kirjasta, jossa syyksi selitetään Ikaalisten talonäijien häijy sorto alaisiaan kohtaan. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, Sillanpäälläkin oli siihen sanansa sanottavana. Vaan ei saanut Eetukaan maailmaa paremmaksi: ensin meni virka ja sitten jalka ja lopulta henki.

Vesa puhui suvereenin irtonaisesti Haanpään suhteesta sotaan – kas sen aiheen poika todella tuntee – ja Suvi Ahola yllätti napakalla jutullaan Haanpään naisista. Vesa muistutti siitä Haanpään ilmaisemasta paradoksista, että talvisodassa maata omistamattomat olivat kuitenkin valmiit verissä päin puolustamaan maata. Korpisotaa tuli siinä koko lailla käsitellyksi, sitähän Hannu Salama jossakin novellissaan poliittisesti ivasi, koska se kuuluu todenmukaisiin talvisodan kuvauksiin. Yhdeksän miehen saappaita Vesa piti vielä parempana, Jukka puolestaan pakinakokoelmana. Myös Kenttä ja kasarmi, joka oli kaiken keskustelun pohjana, jakoi edelleen mielipiteitä.

Ehdimme kallistaa lasilliset ennen Vesan junan lähtöä ja suunnitella ylihuomista Vallilan kirjaston Jylhä-keikkaa. Ei mylläkkä siis tähän loppunut, ja illalla alkanut lakkokin voi sitä sopivasti vielä lisätä.