Perjantai 21.5.10

Jorma Kannila siunattiin Kalevankankaan kappelissa.

Monet muistot kulkivat. Jorma oli harvinainen tyyppi kirjallisessa kentässä. Selitän miksi.

Tutustuin Jormaan, kun hän puheenjohtajana vetäisi minut Pirkkalaiskirjailijain piiriin. Sain palkinnon Tampereen teatterikerhon näytelmäkilpailussa 1976, siellähän oli kovia nimiä kärjessä – Pekka Lounela, Inkeri Kilpinen, Ilpo Kaukovalta, Arto Seppälä, Heimo Susi – ja minä hännänhuippuna, kovasti polleana. Palkintotilaisuuden jälkeen TT:n yläkahvilassa Jorma otti minut kiinni ja kehotti liittymään Pirkkalaisiin: ”Kun siellä Hämeenkyrössä ei varmaankaan ole paljon kirjallista seuraa ja tunnet itsesi yksinäiseksi, niin tule tänne joukkoon tapaamaan toisia kirjailijoita. Kokous on aina kuun viimeisenä perjantaina.”

Totta puhuen en vielä asunut Hämeenkyrössä enkä ollut kovin yksinäinenkään, taisin olla jo Helsingin yliopistossa assistenttina, mutta kutsu yhtäkaikki lämmitti. Niin lähdin tutustumaan Tampereen kirjalliseen elämään, kun Jorma portin avasi. Ja vaikuttavia hahmoja sitten kokouksissa tapasinkin ja heidän puheenvuorojaan kuuntelin: oli Väinö Linna Kerttuineen, Erkki Napi Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Antti Eskola, Teuvo Saavalainen, Poika Tuominenkin taisi joskus olla mukana, Leena Päätalo oli rahastonhoitaja. Tietysti Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä ja takapöydästä kuului Martti Joenpolven taukoamaton jyrinä. Tulisia keskusteluja, kovia väittelyitä, innostavaa niitä oli seurailla. Kolme jälkimmäistä olivat nyt Jormaa saattamassa, samoin Kari Aronpuro vaimoineen sekä Yrjö ja Renate Varpio. Timo Malmi ja Juha Siro laskivat Pirkkalaisten kukat kappelissa, tietysti Viitaa siteeraten.

Mutta Jormastahan piti puhua. Hänen yhteydenottonsa oli kuvaava. Jorma hoiti kontakteja taustalla, järjesteli, linkitti, verkotti. Hän oli siitä harvinainen kirjailija, että tuntui vilpittömästi ajavan kavereiden parasta, auttavan ja edistävän heidän uraansa aktiiviseen tapaansa. Hän todella toivoi toisille menestystä. En koskaan kuullut hänen panettelevan toisia kirjailijoita. Häneen ei oikein sopinut Kai Laitisen aikanaan antama neuvo: ”älä koskaan kirjailijan läsnäollessa puhu toisesta kirjailijasta, ainakaan hyvää.”

Jorman innostunutta toimintaa Klasun äidinkielenopettajana, hänen lukemattomia luottamustoimiaan, hänen varhaisia runokokoelmiaan, hänen kypsyyttään ja vilpittömyyttään ja monipuuhaisuuttaan muisteltiin laajasti sitten ystävien toimesta. Anssi Arohongan kanssa edustimme muiden muassa Vanhan kirjallisuuden päiviä.

Muistin senkin, kuinka viimeisessä tapaamisessa Armin ja Riston kodissa muutama vuosi sitten – ennen kuin Jorma sairastui – hän vielä kertoili elävästi, kuinka oli järjestänyt hauskan päivän Eeva-Liisa Mannerille. Se oli erittäin tavallinen ja lapsellinen päivä Tampereella, juuri sellainen josta erakkomainen Eeva-Liisa nautti, minkä Jorma oivalsi ja uhrasi sille aikaansa.

Kun täällä Hämeenkyrössä oli näytelmiä Myllykolussa ja hyviä seminaareja auditoriossa, tuntui jotensakin tyhjältä, ellei Jorman vaaleakiharainen pää tullut hymyillen vastaan jo eteisaulassa.

Tyhjä kohta jääkin, mutta mieli täyttyy kiitoksella, nyt kun Jorma on lähtenyt.


Illalla saunottelimme railakkaasti vanhassa saunassani Auttilan rannassa, miesten porukalla (Tauno, Lauri, isäntä poikineen). Kovasti on maisema muuttunut, villi luonto muuntunut puistoksi, saunaakin entrattu, mutta lauteilla oli kuuma tunnelma ja uintikin maittoi, samoin kylmä olut ja tirisevä makkara, jopa lojuskelu Riston porealtaassa, jollaista en olisi koskaan keksinyt. Tokko tuntisi Katrikaan enää vanhaa pihamaataan. Viime vuonna tämä sai suuren vaivannäön palkaksi pihakilpailun voiton.

Kuntaliitosta ei muuten tässäkään porukassa kannatettu, mutta kova talouskuuri on samalla edessä, se on ajoissa tiedostettava.