Sunnuntai 17.10.10

Piipahdus Nizzaan takana; kuohuva viikko sielläkin, lakko ja kaivosmiesten pelastumisen kiihkeää seurantaa. Sanovat että kun Ranska on ainoa maa, missä vallankumous on onnistunut (onkohan), siellä ollaan aina herkkiä yrittämään uudelleen, tulemaan kaduille, kailottamaan megafoniin ja kiivailemaan kahviloissa. Tällä kertaa aiheena oli eläkeiän nostamisen vastustus, tuttu aihe meilläkin, vaan eipä lähdetä kaduille eikä pysäytetä liikennettä.

Lakko ei kahden lomalaisen oleskelua paljon haitannut, sääkin parani helteeksi ensimmäisen sadepäivän jälkeen. Meillä on maalla seinällä, vanhempieni peruja, taulu Promenade des Anglais’n palmuista ja väkijoukosta, joten oli hauska solahtaa samaan virtaan, nyt jo kovin toisenlaiseen. Promenadi oli paikallaan joka tapauksessa. Hotellimme (kadun vanhimman) ranskalaiselta parvekkeelta saatoimme ihailla auringon nousua ja laskua Välimeren yllä. Yhden päivän iski oikea tyrsky, kiva kävellä viuhuvassa tuulessa ja valtameren pärskeissä.

Nizza valikoitui vähän sattumalta kohteeksi, ensin oltiin aikeissa käydä Irlannissa, mutta kirjallinen matka peruuntui, joten vaihdoimme omaehtoiseen vaelteluun Rivieralla. Valintaan vaikutti myös Marjan tuttavapariskunta, Arja ja Risto Rännäli, ex-diplomaatteja, joiden avuliaisuus ja vieraanvaraisuus talviresidenssissään kohotti kovasti matkan tasoa. Suomalaisia talvehtii Nizzassa jo oliko muutama sata, vaan emme harkinneet liittymistä joukkoon.

Sen sijaan käväisimme bussilla (kätevää, halpaa) Monacossa ihastelemassa Monte Carlon casinon kauneutta, mutta rahat pidimme itsellämme. Mika Waltari täällä pelasi jo 22-vuotiaana, hän nyt oli kaikessa toisia edellä. Mutta äläs mitään, serkkuni Joukon kanssa työnnyimme tyyriisti ainakin nojailemaan ruletin äärelle jo 1961, siinä viidentoista ikäisinä. Ikärajan kirkkaasti alitimme. Saimmekohan vanhemmiltani jonkun pesämunan hävittäväksikin, joten kokemusta on.

Muuten Monaco vaikuttaa vauraan ikävystyttävältä ja pönäkältä kylkiäiseltä, täyteen rakennetulta ja hengettömältä. Nizzassa kuohui elämä syrjäkaduillakin, vanha kaupunki oli varsin pittoreski ja Negrescon pianobaari tunnelmaltaan hienostunut. Siniset tuolit ovat jo särkyneitä ja kolhuisia, mutta yhä uljaassa rivissä promenadin varrella. Varsinaisia makuelämyksiä osui kohdalleni vain rantapromenadin Sièclen taivaallinen kalasoppa.

Tietysti oli selvitettävä taidekokoelmat, joista Chagallin museo oli hieno, vaikuttavia töitä, raamatullista fantasiaa ja muuta hulluttelua, hyvä elämäkertadokumenttikin pyöri. Matissen kokoelmat huomattavasti kalpeammat, niukat, verettömät; parhaat työt ilmeisesti muualla. Modernin taiteen museo pystyi ällistyttämään koollaan ja kokoelmillaan, Kiasma on sittenkin pikkutekijä. Ja Massenan palatsi avasi Nizzan historiaa sen verran kuin tarvitsimme: tänä vuonna juhlitaan sitä, että Nizza valitsi Ranskan 1860 eikä Italiaa.

Ranskaa opittiin lisää, Marja sitä on kovasti opiskellut ja minäkin tankkasin yhtä Maigretia alkukielellä, hitaasti mutta varmasti. Simenon osaa kuvata yhden ranskalaisen tunnuspiirteen loistavasti: siellä ihmiset elävät uomissaan tukevasti, asettuneesti, luontevasti kotonaan tässä omassa maailmassaan. Maigret alkaa sitten tutkimuksissaan kuoria sitä mikä kulissin taakse on peittynyt.

Vaan hauska oli palata kotiin, törmätä homokeskustelun korkeisiin jälkilaineisiin ja Chilen kaivospelastumisen ihasteluun ja median osuuden ällistelyyn, Vanhasen poliisitutkinnan ennakkotulkintoihin ja mustiin jalkapallomurheisiin ja käväistä saman tien pudistamassa matkakankeutta K50 diskossa Königissä eilen illalla. Sujui se hilluminen uudessakin paikassa, vaikka Kappelin alakerta oli tungoksessaan tiheämpi ja tunnelmallisempi.