Maanantai 13.12.10

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Pekka Pesonen piti jäähyväisluentonsa Metsätalossa kysyen ”Mistä ihmiset elävät?” ja etsien vastauksia venäläisiltä kirjailijoilta. Väkeä tuli ykkössali täyteen yli mittojensa, joten me jouduimme monen muun lailla toiseen saliin kuulemaan ja katsomaan luentoa videolta.

Suoria tai lopullisia vastauksia ei kysymykseen saatu, mutta kirjallisuutta, lempihahmojaan, Pekka valotti eloisaan tyyliinsä, yltyen myös epäakateemiseen subjektiivisuuteen ja tunteellisiin tunnustuksiin. Siinä on ilmiselvästi ollut työhönsä koko sydämellään omistautunut professori, harvinaisuus kovenevana aikanamme.

En nyt muista kuka oli se professori – olikohan Lotman – joka sanoi tenttijälle, jonka reputti, hyvin lohdullisesti: – Minä kadehdin teitä, kuinka paljon loistavaa luettavaa teillä vielä on edessänne…

Sama tunne valtasi minut Pekkaa kuunnellessani. Onhan minullakin valtavia aukkoja klassisen venäläisen kirjallisuuden tuntemuksessa, uudemmasta puhumattakaan. No toisaalta, olenhan sentään lukenut ja teattereissa moneen kertaan katsellut kaiken Tšehovin, lukenut Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia, Pushkiniakin ja uudemmista Sholohovin Don-trilogian, Bulgakovia, Pekan väitöskohdetta Belyitä, Pasternakia, Trifonovia, tietysti Solzhenitsyniä ja niin poispäin. Mutta häpeätahrani on ja pysyy: Anna Kareninan ja kertomuksia, esseitäkin olen Tolstoilta toki selvittänyt, mutta Sota ja rauha on jäänyt kahdesti kesken. Aina olen tempautunut sen rauhaisasta eeppisestä kymestä jonnekin muihin harrastuksiin. Kohta otan kolmannen ja lopullisen yrityksen. Markku Envall suositteli kahden viikon tiivistä lukuprosessia, jolloin ei saa olla muuta agendalla. Saas nähdä koska se autuus aukeaa.

Totesimme toverien kesken luennon jälkeisellä vastaanotolla, että Pekka on ainoa meidän piiristämme, joka lähtee eläkkeelle täysin palvelleena professorina. Ehkä Juhani Niemi Tampereella voidaan lukea samaan kastiin, vaikka kautensa oli lyhyempi. Muutamat meistä ovat vierailleet viroissa, mutta läheskään elinkautista en minäkään istunut. Onnen Pekka pääsee irti yliopiston pahenevasta byrokratiasta, mutta voi jatkaa emerituksena työtään – pöydän kulmankin Arto Mustajoki hänelle laitokselta lupasi.

Luennon innoittamana luin yöllä Tšehovin ’Ikävän tarinan’, jota Pekka muun ohessa käsitteli. Olihan hapan juttu vanhasta lääketieteen professorista, joka ei nähnyt elämässään, työssään, kanssaihmisissään juuri mitään hyvää, vaikka oli maankuulu alallaan. Ehkä Pekka otti hänet esiin äärimmäisenä vastakohtana itselleen. Näitä venäläisiä sankareita hän tervehti kuin vanhoja tuttujaan tai paremminkin rakkaita ystäviään, ja sellaisia niistä varmaan on hänelle tullutkin.

Hanna soitti viululla isänsä railakkaasti eläkkeelle. Viihtyköön siellä ja pysyköön virkeine juttuineen edelleen ainakin Hesarin palstoillirjoja tekevät edelleen, yhä enemmän. Joskus on tehnyt mieli takaisin, mutta aiheet ovat vieneet toisaalle. Iloa on tuottanut se, että meidän Aino on nyt kustannustoimittajana siellä ja ehti olla syksyn Päivin komennossa. Hyvää tekee varmasti hänelle tämä kulttuurinmuutos tieteen maailmaan.

Menneitä muisteltiin, kokemuksia tilitettiin Päivin kanssa illalla vanhassa kantapaikassa Kolmessa Kruunussa. Molemmat menetimme vuorollamme puolisomme. Olipa lämmittävää puhella pitkästä aikaa kaikessa rauhassa. Päivillä on ollut kovat henkilökohtaiset kriisivuotensa, mutta ihmeesti hän on selvinnyt, varsinainen sisupussi. Nyt hänellä alkaa uusi vapaa elämä. Tekemistä hän keksii taatusti liian kanssa. Parhaat onnentoivotukset häntä seuratkoot.