Sunnuntai 27.3.11

Ei muuta kuin Turkuun. Kulttuuripääkaupunki esitteli ennen muuta Otto Mäkilän taidetta. Kiersimme huolellisesti taidemuseon näyttelyn ja katsoimme Pia Andellin hyvän dokumentin aiheesta. Se on tullut Teemalta kun olimme poissa maasta.

Oliko Mäkilä Suomen ensimmäinen surrealisti? Joka tapauksessa suunta oli niin uusi vielä 40-luvulla, että Mika Waltari selosti rautalankaa vääntäen yleisölle mitä se tarkoittaa Taiteen vuosikirjaan 1946 kirjoittamassaan Mäkilä-artikkelissa. Waltari totesi, että latojat – jotka ovat järkeviä miehiä ja kammoavat sanoja, joita eivät tunne – latoivat sanan usein muotoon ”suurrealismi”. Mäkilä kamppaili yksinäisenä ennakkoluuloja vastaan. Waltarin mukaan hän ei koskaan tavoitellutkaan suuren yleisön suosiota, koska oli siihen liian omaperäinen ja epäsovinnainen. Perussuomalaiseen taidekäsitykseen hän ei vieläkään mahtuisi.

Andellin dokumentissa oli Mäkilän oma sitaatti surrealismista: se on syvemmän todellisuuden esittämistä kuin tämän silmin nähtävän. Surrealismi ”todellistaa jotakin sellaista, mitä ei vielä ole todellistettu”. No nämähän nyt ovat tällaisia taidehistorian alkeita nykyään, mutta hyödyllisiä kerrata varsinkin Mäkilän entistä laajemman näyttelyaineiston valossa. 30-luvun teoksissa on usein pyramidin muoto taustalla, muinaisuus kiehtoi Mäkilää, ilmankos hänen taiteensa sytytti Waltarin juuri Sinuhen edellä. ”Vaellus” on esillä taidemuseossa, itse asiassa niitä on kaksi, mutta se Waltarin seinälle siirtynyt ehdottomasti vaikuttavampi, tämä kahden miehen vaellus, toinen kolmijalkainen. Sitä kyllä katselee ehtimiseen uudemmankin kerran, niin autio, pelkistetty ja rujo se on sodanjälkeisessä karussa tyhjyydessään. Tänään se voisi kuvata japanilaista sielunmaisemaa.

Rauhoittavat värit, okra ja heleän sininen, tasapainottavat Mäkilän tahallisen kömpelösti piirrettyä ylitodellisuutta. Myöhäisessä abstraktissa kaudessaan hän näyttää lähenneen ikätoveriaan Salvador Dalia, mutta hullutteli hillitymmin. Varhemmissa muotokuvissaan Mäkilä on perinteinen, ilmeikäs, aivan klassisen muodon taitaja. Hauska oli aulassa törmätä lähteissä Väinö Jylhän elävään muotokuvaan! Veljensä luona täällä Turussa Yrjö Jylhä ampui itsensä 1956, Mäkilä oli kuollut vuotta aiemmin. Sodan syvältä kouraisemia taiteilijoita kumpikin.

Mäkilästä keskusteltiin sitten Taide- ja antiikkimessujen paneelissa, johon Kari J. Kettula oli ystävällisesti minut kutsunut. Dokumentaristi Pia Andell ehti mukaan, ja Pekka Ruola johti itseoikeutetusti puhetta, hänhän on asunut pitkän rupeaman Villa Romassa Ruissalossa, Mäkilän entisessä residenssissä. En tiennytkään, että se oli jo hänen lapsuudenkotinsa – isä oli Rettigin puutarhuri. Hänestä Mäkilä maalasi mainion muotokuvan: raavas partaniekka kansanmies neilikka kädessä!

Villa Romaan Waltarikin matkasi tasan 66 vuotta sitten, Marian ilmestyspäivänä 1945 Helena Kankaan opastuksella ja osti sen Kolmijalkaisen. Olisi hauska tietää mitä he siellä keskustelivat, kaiketi taiteesta, surrealismista ja sodasta. Meidän keskustelussa välähti esiin minulle uusi vihje, että Waltari olisi tullut myöhemminkin tapaamaan Mäkilää Ruissaloon ja että nämä olisivat siellä onkineet ilman koukkuja taiteesta keskustellen. Legendaa vai totta? Tarkistettava vielä Marjo Ruolalta, joka asiasta tiesi kertoa. Samoin oli hauska tavata pitkästä aikaa Aiju von Schöneman.

Kiertelimme vähän runsasmuotoisen messun saleissa, kävimme tapaamassa Marjan tyttäriä ja ennen kaikkea tyttären vantteraksi varttuvaa lasta ja ajelimme kotiin nähdäksemme vielä Thaliagalasta sen väläyksen, jossa meidän Alma oli mukana nukketeattereineen. Hyvin siellä pärjäsivät. Heitimme Alman puolilta päivin Logomon harjoituksiin, mutta emme ehtineet vielä tutustua tähän uutuuteen lähemmin. Turku tarjoaisi paljonkin uutta nähtävää, jätettävä toiseen kertaan. Palkittu Anna Kareninakin on näkemättä, mutta olen alkanut kaihtaa tätä aikamme yliforsseerattua, huutavaa, raivoavaa teatteria. Elämässä on sitä muutenkin, liian kanssa.

Jussi Helminen nouti Vuoden Teatterin pyttyhatun Espoon maineteoista. Tulikohan hyvitystä sille, että Tampereen Teatteri valittiin vuoden teatteriksi 1997 eikä Jussin johtama TTT; niihin aikoihin alkoi Jussin lähtölaskenta Tampereelta. Komeasti on poika Espoon nostanut eturiviin. Esitystalouden keväällä näimmekin, sähäkkä, oivaltava esitys ilman mitään riehumisia. Palkintoja oli liikaa, ne söivät toinen toistaan.