Keskiviikko 22.6.11

Vuoden lyhin yö takana. Sillanpään Elämässä ja auringossa sovitaan muuan tapaaminen vuoden lyhimpänä yönä. Se kannattaa aina lukea uudelleen tähän suven herkimpään kohtaan.

Nyt on elämä pelkkää kokkorannan kunnostusta ja muuta käytännöllistä, mutta ajelimmepa sentään illalla Ikaalisiin kahdesta hyvästä syystä. Ensinnä Hämeenkyrön ja Ikaalisten kauan jauhettu yhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollon alalla on viimein vahvistettu, ja sehän tuntuu hyvin luontevalta ratkaisulta. Molemmat kunnat sinnittelevät itsenäisinä ellei nyt uusi hallitus lue sellaisia talousukaaseja, että kaikki taas mullistuu.

Toinen ratkaisevampi syy oli se, että Ikaalisissa voi nähdä maailmanluokan dramatiikkaa. Tšehovin Lokki on kaikkien aikojen suosikkini näytelmien joukossa, ei välttämättä paras mutta läheisin. Ja sehän oli nyt nähtävillä Huusarien Tuomarintalon pihassa!

Viime kesänä siellä jo alkoi tämä tšehovilainen kausi, nähtiin Kirsikkatarha, joka vielä ensi-illassaan oli vähän tapaileva yritelmä ja vahvistui kuulemma jatkossa. Nyt menimmekin Matin käskystä vasta kypsää esitystä katsomaan, ja sehän kannatti.

Ohjaaja Marko Saario, joka keksi alkuaan tämän näytelmäpaikankin, oli selviytynyt ihmeen hyvin mahdottoman tuntuisesta tehtävästä. Lokki harrastajanäyttelijöillä voisi herättää epäilyn puistatuksia, mutta ne karisivat nopeasti. Esitys oli vilpittömästi viritetty oikeaan tunnelmaan. Saario oli etevästi lyhentänyt tekstiä, mutta säilyttänyt sen ytimen hyvällä pieteetillä. Näin saimme siinä suvisella penkillä nauttia tiiveimmästä Lokista, minkä muistan. Sillä onhan näitä nähty aina siitä Kaliman ohjaamasta unohtumattomasta esityksestä Kansallisessa syksyllä 1962 ja viimeksi jopa Moskovan Taiteellisen teatterin vierailuna toissatalvena Helsingin Kaupunginteatterissa.

Yksi mikä auttoi esitystä selviytymään oli osuva roolijako. Tukipilareina olivat kokeneet Ritva Viitaniemi Arkadinana ja Jussi Niinenmaa Trigorinina, edellinen sopivan dramaattisesti eloisa ja jälkimmäinenkin aika osuva hahmo kirjailijaksi, joskin tyypin pehmeys jäi jossain määrin Jussin jyrkän olemuksen varjoon. Aivan verrattomia olivat Eila Järvinen Polinan osassa ja itse todellinen valtioneuvos Sorin, Veikko Heino, josta kasvoi esityksen muhkein yllättäjä. Entä nuoret, itse Kostja ja Nina, nämä traagiset taiteilijanalut. Vili Äijö ja Veera Hauhia olivat hellyttävästi oikean ikäisiä, heissä paloi aito liekki, vaikka puheilmaisu oli vielä innokkuudessaan kovin syöksyilevää. Kostja komea, hermoherkkä, Ninan arkuus tuli kauniisti esiin. Hyviä löytöjä olivat kaikki, Jouko Hannu parantaa hänkin näyttelijänä kyynisen tohtori Dornin osassa. Marra Lukander oli lystikäs sisäkkö, esitteli prologissa roolihenkilöt.

Erityiskiitos esityksen tyylikkäälle aikakauden mukaiselle puvustukselle (Hilkka Rantapuu). Lavastus oli laitettu aika ahtaaseen nurkkaan; eihän se lautaliiteri (ensin Kostjan teatteri) oikein salis