Torstai 11.8.11

Mukavaa kellahtaa taas kotimaisemiin Hämeenkyröön.

Paluumatka sujui kivuttomasti, ja ihmettelimme vieläkin satumaista sääonneamme: koko matkan ajan tyyni helteinen auringonpaiste. Tämäkö oli tuulten ja myrskyjen Thule? Ehkä saimme liian suotuisan kuvan Islannin karusta todellisuudesta.

Päiväkirjaa nakutin aina kovalla kiireellä hotelliaulan nurkassa, kun siinä oli koneeseen asennettu vartin määräaika, jotta toisetkin asiakkaat pääsevät urkkimaan nettiä. Joten pari kertaa teksti ehti kadota ennen valmistumista ja lähetystä. Tämä selittäköön virheet ja niukkuudet, henki kurkussa kirjoitettu, tosin operaattorini niitä sitten vähän kohenteli.

Pääasia että täällä taas ollaan, ja aamusumun hälvettyä aurinko paistelee pihaan ja järvi päilyy tuolla tyvenenä. Toisenlaista ollut välillä kuulemma. Ehdin jo käydä aamupotkimassa palloa ja kertomassa pojille päällimmäisiä kuulumisia matkalta.

Tietysti luonnonihmeet jäivät voimallisesti mieleen, mutta eniten minuun taisi vaikuttaa Halldór Laxnessin kaunis talo Gljúfrasteinn, kuin valkea koru jylhän maiseman äärellä. Ihmeellisintä oli, että koko kirjasto (2000 nidettä) oli säilytetty, samoin esineistö, niin että koti oli vaikka heti asuttavissa. Kodikasta ja lämpimän tuntuista. Erinomainen selostus tuli nauhalta kuulokkeisiin. Laxnessin perikunta on osannut hoitaa asiat, pihassa kiilteli jopa se valkoinen Jaguaari ikään kuin Nobel-kirjailijan voiton symbolina. Ja kumminkin oltiin pienessä syrjäisessä ja aikanaan köyhässä Islannissa.

Sama juttu Einar Jónssonin kuvanveistomuseossa, joka oli ennen atelieeri ja yläkerta asuntona; tämä pieteetti ja hyvin säilynyt kulttuurimuisto kaikkineen kertovat jotakin kansan mentaliteetista. Repäisevä teatteriesitys maan historiasta ja kaunis konsertti Laxnessin runoihin kertoivat samaa; täällä todella arvostetaan omaa perimää. Eikä syyttä. (Mitä voitaisiin tehdä Sillanpään Saavutukselle, jotta se nousisi edes hiukkasen samaan Nobel-sarjaan, sanokaas se!)

Samalla loisteliaat lasiseinäiset ja korkeuksiin tavoittavat liikepalatsit ammottivat tyhjyyttään. Kansan äkkirikastumisen himo on saanut nolon lopun. Se on toinen puoli urhean kalastajakansan perimää, tahto kunnostautua yli rahkeiden. Mutta tavallista elämänmenoa talouden romahdus ei näyttänyt suuremmin haittaavan, iloista meininkiä näkyi, paljon kauppoja ja tavaraa, hyviä krouveja ja ravintoloita, hinnat ensin mahtavat (ateria jotain 5000 kruunua), mutta valuutan tasoon tottui eikä se euroistamme paljon sittenkään erottunut. Ihan hyvin vähillä matkarahoilla pärjättiin. 100 kruunua oli noin 60 senttiä.

Alkoi vahvasti tuntua siltä, että Islantiin on palattava