Lauantai 10.9.11

Aamulla kiidettävä Pasilaan Radiotalon studioon, missä Nicholas Wancke hioi kynsiään aamutv:n haastattelijana. Tämä tuli nyt hyvin sopivaan saumaan, saatoin sanoa jotakin myös Aho-kirjani sisällöstä, joka Hesarin arviossa peittyi. Wancke on välitön, asiaan perehtynyt ja tilaa antava haastattelija, kuvitus seurasi kuulemma juttua havainnollisesti.

Myötätuntoisesti tervehdin Mari Kiviniemeä, joka saapui samaan studioon Petri Kejosen tentattavaksi. Vaikeampi hänen on tilanteessaan sanojaan asetella kuin minun jostakin kirjallisesta klassikosta.

Ihmeen aurinkoinen ja lämmin syyspäivä! Kävin torilta hakemasssa puolukoita ja nautin meren partaan välkehtivästä tunnelmasta.

Sitten pimeään leffateatteriin, Orioniin, missä messuttiin Nyrki Tapiovaara -seminaaria (100 vuotta syntymästä). Oli määräni kertoa Tapiovaaran Juha-elokuvan taustasta. Sen teinkin, ja päälle katsottiin se alkuperäinen elokuva vähän himmeänä kopiona, jonka äänitys oli osin kelvoton. Mutta hyvin erottui Tapiovaaran uutta luova, autenttista tuntumaa etsivä intentio. Laahaavaksi kerronta jäi, mutta nähtiinpä komeita koskikuvia Kuusamosta, Shemeikan koristeellinen hahmo ja Irma Seikkulan elävää ilmehdintää.

Eikä nytkään väliä jäänyt, sillä kotikadultamme Lilja Kainulainen ja tyttärensä Nina noutivat meidät ystävällisesti Rodolfoon syömään. Herkullisen aterian rohkaisemina suuntasimme viimein sinne Kaupunginteatteriin katsomaan musikaalia, joka kertoi meille kaikille verraten tutusta laulutähdestä. Mitä kaikkea esityksestä ajattelimme ja puhuimme, jääköön toiseen kertaan. Emme ratkenneet vuolaisiin kiitoksiin, vaikka Sanna Majuri kauniisti laulaa. Mutta sen nyt voi sanoa, että pintapuolisen ja pitkäveteisen alkujakson jälkeen toinen puoliaika hieman terästi tunnelmaamme. Jotain väriä sentään tuli tarinaan, reipasta menoa, eikä niin paha tämä professorinkaan hahmo kuin olisi voinut ennakkotietojen perusteella kuvitella. Hyvä Arffman.

Tapasimme Michael ja Hannele Branchin, jotka kiittivät aamun tv-juttuani. Hekin musikaalia katsomassa! Muistan kuinka yliopiston esimieheni Michael kommentoi aikanaan Lontoon kaudellani West Endin loistavia musikaaleja, joita kävin katsomassa: real shit! Mitä lie miettinyt tästä, eipä kertonut. Muuan katsoja sanoi ulko-ovella: