Perjantai 20.4.12

Kävin onnittelemassa Arto Paasilinnaa (70) WSOY:n salongissa. Viimeisiä tilaisuuksia näissä perinteisissä tiloissa, haikeaksi vetää.

Lämminhenkinen tilaisuus siitä muodostui. Juhlakalu saapui poikansa Petterin, toisen syntymäpäiväsankarin, saattelemana ja tervehti yleisöä reippaalla kädenheilautuksella. Siinä he sitten istuivat rinnan eturivissä, isä ja poika, silmäillen toisiaan tyytyväisen oloisina. Peräti seitsemän puhetta pidettiin, kaikki hyviä ja kohtuullisen lyhyitä. Leena Majander toimi avaajana ja emäntänä. Ministeri Arhinmäestä tuli esiin ennen tuntematon puoli: henkevä humoristi. Luokkatoverini Jorma Kaimio muisteli yhteisiä ulkomaanturneita Arton kanssa. Niitähän Aleksi Siltala jo kuvaili aamun Hesarissa varsin repäisevästi. Jorma pysyi vähän hillitymmällä linjalla ja niin kaiketi Artokin hänen seurassaan.

Paasilinnan menestys Euroopassa on todella huomattavaa ja innostunutta, ei kai sen mittasuhteita vieläkään meillä oikein tiedetä ja tajuta. Ruotsin kustantaja Dorotea Bromberg antoi siitä oman todistuksensa, samoin kaiken alkuunpanija, Jäniksen vuoden ja monen myöhemmän teoksen ranskantaja Anne Colin du Terrail. Kuvaa täydensi asia- ja numerotiedoin Filin johtaja Iris Schwank. Kuultiin rakastettavia, kiitollisia, lämpimän ihailun täyteisiä puheita Artolle. Ja mies sen kun nyökkäili mielissään kaikille ylistelyille.

Joten oli ihan hyvä, että Reino Paasilinna sai sarkastisemman sananvuoron muistellen veli Arton lapsuuden ja nuoruuden vaiheita jokseenkin railakkaasti. Monitaitaja nuoresta pitäen, se tuli selväksi. Esko Salminen kruunasi tilaisuuden esittämällä Ukkosenjumalan pojasta Rutjan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Leena arveli Arton itsensä sekä noudattaneen että rikkoneen kaikkia.

Arto piti lopuksi kiitospuheen, jossa komeakaariset lauseet kohottelivat lisää kirjailijaa maailmanlaajuisen maineeseen ja viisauteen. Hän antoi myös armeliaasti anteeksi kaikille roistoille ja roikaleille, joita on joutunut uransa aikana kohtaamaan, ja vakuutti ettei kanna meille enää kaunaa. Mikä helpotus, joten saatoimme puolestamme kohottaa onnittelumaljat huojentunein mielin.

Yleisen hulinan lomassa ehdin toimitella omia sopimusasioitani ja tavata Vanhan kirjallisuuden päivien puhujaa Anna Baijarsia ja ohjelmatoimikunnan uutta jäsentä Jussi Lähdettä ja ohimennen valmistella ensi viikon kokousta.

Palailin tuulisesta ja kolean sateisesta Helsingistä junassa Tampereelle ja edelleen bussilla Kyrön kirkolle, mistä Marja minut poimi talteen. Luin tilaisuudessa julkistettua Jouni K. Kemppaisen elämäkertaa Onnellinen mies Arto Paasilinnan lievästi sanoen värikkäistä elämänvaiheista. Onpa vetävä kirja, parempi paljon kuin siitä käytyjen aamutv-keskustelujen jälkeen olisi odottanut. Menomatkalla luin taas Paasilinnaa parhaasta päästä, Ulvovaa mylläriä. Onhan Arto tosiaan ilmiö, ei voi väittää vastaan. Kerta kaikkiaan kekseliäs kirjailija ja kova kaveri. Merkillinen luonnonvoima heikkouksineen ja hulluuksineen. Mistä hän kaiken on ammentanut?

Jotenkin hän tuo mieleen Sillanpään, vaikka tämä oli selvästi kultivoituneempi boheemi, mittasuhteiltaan silti saman painoluokan rellestäjä. Häntä ja Paasilinnaa yhdistää myös onnellinen, ajaton, muistin hämärtämä vanhuus, vaikka Taata pysyi silloinkin kirkkaampana ja esiintymiskykyisempänä eikä tarvinnut muuta hoitokotia kuin tyttärensä kotoisen huushollin Herttoniemessä.

Minulle Paasilinnan kaaren tutkiskelu on tervetullutta sparrausta, kun valmistaudun viimeistelyrynnäkköön Veikko Huovisen merkeissä. Miehet eivät tunnetusti olleet ystäviä, kuten Kemppainenkin kirjassaan toteaa. Mitä eroja, mitä yhtäläisyyksiä? Miksi Paasilinna murtautui valtavaan kansainväliseen maineeseen, kun taas Huovinen pysyttäytyi kotimaan tähtenä, joitain pohjoismaisia ja itäblokin sekä saksalaisia käännöksiä lukuunottamatta? Näitä voin tässä vielä joutessani pohtia. Missä hurjien satiirikkojen polut yhtenevät, missä eroavat?