Lauantai 14.7.12

Moni hymähti, kun Hämeenkyrö nimitti itsensä kulttuurikunnaksi, mutta käsitteelle alkaa viimein tulla katetta. Onhan takana kuorovoitto ja Myllykolun kunnostus, ja jatkoa seuraa.

Marja tuli eilen aivan hurmaantuneena Maisemakahvilan kulttuuriladosta, jossa oli laulukuoro Parempien vävypoikien konsertti. Lauloivat kuulemma kuin YL, kauniisti sointuen monipuolista ohjelmistoa. Toivottavasti palaavat joskus niin minäkin ehdin. Nyt katselin kotona Olympiaseikkailua ja olin taas katketa naurusta, samoin Downton Abbeyn uusinnat ovat hyvin tervetulleita, kun en taannoin päässyt alusta mukaan.

Mutta tänään vasta räjähti. Meidän kylän uusi poika Waltteri Torikka (äitinsä kesäpaikka on siinä Laitisen Pentin entisellä tontilla Laitilan sillan kupeella) oli koonnut ystäviään Kööpenhaminasta ja Savonlinnasta tänne kirkkoon konsertoimaan. Jumaliste mikä konsertti! Onhan täällä ennenkin ollut huipputaitureita, viimeksi Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä, mutta tämä nuorekas joukko valloitti kuulijat aivan täydelleen. Ellei upein niin ainakin sykähdyttävin konsertti mikä täällä koskaan on nähty ja kuultu.

Ohjelmisto oli klassista ooppera-aariaa, muutama musikaalinumero sekä romanttisia suomalaisia lauluja. En tiedä kuinka heitä kuvailisin. Vaikea valita suosikkia kun kaikki olivat niin hyviä. Naiset Olga Nikolskaja-Heikkilä, Marjukka Tepponen ja Francine Vis olivat lumoavia. Tepponen tuli suoraan Savonlinnan Taikahuilun Paminasta ja veteli aarioita Beethovenin Fideliosta ja Verdin Rigoletosta kuulaan vivahteikkaasti, huippuna uusi tulkinta ikitutusta Summertimesta. Olga Nikolskaja-Heikkilä herätti huomion heti avauskvartetissa ja kirkasti sitten Massenet’n riipaisevan jäähyväisaarian (Manon) ikimuistettavasti. Kävi häneltä myös Merikanto. Kaikkein ihanin taisi sittenkin olla hollantilainen gasellinkaunis Francine Vis, joka helisytti Carmenia ja sytytti Don Giovannin dueton yhdessä Waltterin kanssa. Liikutti suorastaan, kun hän lopuksi lauloi yhdessä Henning von Schulmanin kanssa suomeksi Taivas on sininen ja valkoinen.

Henning osoittautui aika veijariksi, jonka koomiset kyvyt näkyivät Don Giovannin mahtavassa loppukohtauksessa, mukana myös Waltteri ja Timo Riihonen, joka osoitti turhiksi epäilyt siitä, ettei meiltä enää löytyisi muhevia bassoääniä. Henning oli myös trubaduuri, joka säesti itseään kitaralla. Simo Mäkinen on kirkas tenori, hänen ja Waltterin duetto Jevgeni Oneginista kuului suosikkeihini. Olihan Torikka saanut porukan kokoon! Ja kykeni samalla itse baritonillaan komeisiin leiskauksiin. Säestäjän Ville Matvejeffin valoisa olemus ja herkkä kosketus kruunasi korkean konsertin.

Kirkko oli täynnä kiitollista väkeä, ja juhlinta jatkui pienemmällä joukolla Mäntylässä. Waltteri vietti siellä musiikin maisteriksi valmistumisen juhlaa ystävineen ja sukulaisineen. Monta karonkkaa ja muuta menoa on Mäntylässä vietetty siitä pitäen, kun talvella 1972 tulin ensi kerran tapaamaan Eemelin näyttelijöitä, mutta enpä näin riehakasta ja reipasta juhlaa muista. Tarjoilu oli loistava yöpalaa myöten ja tanssisolistit harvinaista huipputasoa. Olisittepa nähneet kuinka Henning taivutteli Francinea tangon tahdissa! Enpä kiusaa teitä enemmän… sanonpa vain, että juhlia voi näinkin iloisesti ja tyylikkäästi – sen taidon musiikkiväki tunnetusti hallitsee.

Olihan valtaisa päivä, eikä Waltteri tähän pysähdy sikäli kuin olen miestä tähän mennessä tullut tuntemaan.