Pääsivät kaikki keihäsmiehet karsinnasta, vaikka Pitkämäki yllättävän vaivalloisesti. Lauantaina satelee pistesijoja. Mutta sellaista seiväshyppääjää on vaikea ymmärtää, joka menee olympialaisiin juoksemaan yhden hypyn läpi ja sukeltamaan kaksi riman ali – ensimmäisestä karsintakorkeudesta! Valto Oleniuksen, Eeles Landströmin, Pentti Nikulan, Antti Kalliomäen kunniakkaassa lajissa! Mihin onkaan jouduttu.
Kuinka monta kertaa tämä poika istui stadikalla nimenomaan seiväspaikan läheisyydessä ja ihaili näitä entisajan urhoja, ennen muita Landströmiä ja Piirosta. Kun aurinko paistoi lämpimästi katsomoon ja kisa oli parhaillaan menossa, onkohan mikään onnenhetki niitä myöhemmin ylittänyt.
Kun urheilu täyttää mielen, tartuin Jukka Pakkasen omaelämäkertaan Muistaakseni (2008). Siinä on omakohtaisestikin tuttua ajanjaksoa tekstitetty kovin lakonisesti, ikään kuin luurangonomaisesti, niin että sen jäsennyksen pohjalta voisi mielestäni vasta tosissaan ruveta kirjoittamaan. Monia asioita palautui mieleen lukijalle. Pakkasen suhde urheiluun on kireä, pateettinen, haudanvakava, mutta niin on monella muullakin. Pyöräily ja jalkapallo hallitsevat. Pitäisi kaivaa esiin miehen muita teoksia, monia jäänyt lukematta. Yhden arvostelinkin aikoinaan Hesariin.
Kisat tuovat yllätyksiä. Huomaan seuraavani käsiä jännityksestä puristaen käsipallomatsia Islanti-Unkari. Tuntui äkkiä maailman tärkeimmältä asialta kumpi voittaa tasaisen tiimellyksen. Ja sitten, juuri ennen toisen puoliajan viimeminuuttien ratkaisua – kuva siirtyy purjehduksen maaliviivalle, missä purjeveneet laiskasti järjestyvät lähtöviivalle monen minuutin ajan. Raivostutti kerrassaan. Myöhemmin selvisi, että Unkari voitti kihelmöivän loppuratkaisun. Jännitysnäytelmä tuhottiin tökerösti siellä tv:n ohjauspöydässä.
Tuulinen ja tihkusateinen päivä, ei tehnyt mieli ulos ennen kuin illalla, ja silloinkin oli järvellä tekeminen venettä soutaessa. Kalat kaikki kaikonneet pohjoistuulta pakoon.