Toveri K:n kärsimykset

toverik12[2]

 

Edvard Radzinski: Toveri K. Ohjaus Roman Viktjuk. Helsingin Kaupunginteatteri.

Ensi-iltayleisö oli aika hämmennyksissään. Mitä tämä oikein oli? Näyttelijät huusivat ja melttosivat, marssivat asetelmissaan, musiikki pauhasi, komeata julistusta kuultiin, ihmiskuvista ei juuri tietoakaan.

Tiedotustilaisuudessa Radzinski sanoi, että kuvattuna aikana Moskovassa ei enää osattu puhua, kaikki huusivat. Ottiko näytelmä siis osviittaa suurten kokousten ja puhujalavojen retoriikasta? Siltä ainakin kuulosti. Yhtään varsinaisesti intiimiä tai ”normaalia” kohtausta ei nähty. Ei edes Otto Wille Kuusisen ja hänen vaimonsa Ainon välillä.

Sinänsä aihe on mitä jännittävin. Venäläinen kirjailija ja ukrainalainen ohjaaja antavat oman tulkintansa kuuluisan ”Suomen syöjän” vaiheista Kremlin sokkeloissa. Kuusinen kuvataan ilmeisen oikein historian valossa. Suuri vaikenija selvisi kaikista Stalinin ja seuraajien käänteistä sulautumalla seinään, kirjoittamalla käskyn mukaan ja – vaikenemalla vaikeista kysymyksistä. Hän kärsi, vihasi Stalinia, totteli ja säästi päänsä. Asko Sarkola (kuvassa) ilmentää tämän sisäisen infernon annettujen mahdollisuuksien rajoissa. Hänen ei sentään tarvitse karjua ääntään tärviölle.

Mutta kyllä kävi sääliksi Vappu Nalbantoglu Aino Kuusisen roolissa. Kuinka kauan hänen äänensä kestää tällaista ylihuutamista? Urhoollinen suoritus, mutta vailla kaikkia vivahteita. Intohimo kommunismiin ja Otto Willeen tuli selväksi, vankileiriä 15 vuotta, välit miehen ja aatteen kanssa poikki.  Mies ei puolustanut vaimoaan sanallakaan. Varsinaisesti syventävään tilintekoon kaikesta pettymyksistään nainen ei tässä saanut mahdollisuutta.

Merkillistä miten jo Arvo Poika Tuomisen muistelmissaan kertomat asiat pitävät edelleen kutinsa tässäkin näytelmässä. Aikanaan Pojan juttuja pidettiin vasemmalla karkeana propagandana. Radzinski ei paljon uutta lisäile. Mutta sitä suoremmin hän huudattaa julki historiallisen totuuden niin että siitä on oksat pois. Historia on tehnyt kierroksensa. Nyt venäläiset tulevat meille opettamaan, kuinka perkeleellisiä heidän johtajansa olivat ja kuinka Suomi sentään sisulla ja urheudella kaikesta selvisi.

Varmaankaan kukaan kirjailija tai ohjaaja meillä ei uskaltaisi tehdä Mannerheimista puhtoista sankaria johonkin näytelmään! Se ihme nähdään nyt Toveri K:ssa, siihenkin siis tarvittiin venäläisiä, heidän survovaa itsekritiikkiään. Stalin lausuu näytelmässä happamen ylistäviä sanoja Mannerheimin kyvystä johtaa armeijaansa. Otto Wille ei päässyt koskaan valkoisella hevosella Helsinkiin. Suomi jäi valloittamatta.

Näytelmän tekstissä oli paljon ytyä ja sanottavaa, mutta ohjaustyyliä voi hyvällä syyllä kummeksua. Miksi näin mekaaninen, yksitoikkoinen, suorastaan megafoninen tulkinta? Eipä tarvittu ainakaan poskimikrofoneja. Ja huonokuuloinenkin pysyi hyvin kärryillä.  Aika (2,5 t) hurahti silti liukkaasti ilman väliaikaa. Ja toisaalta – eikö tämä ollut vähän sukua Kristian Smedsin ja muiden gurujen sekä nuorten  raivopäiden ohjaustyylille. Kaikki peliin, ääntä kehiin, möykkää ja meteliä. Liikunnallisestihan tämä on kuitenkin hillitty ja jotensakin asetelmallinen.

Korostettu tyyli vahvisti pääasioita. Saamme olla vakuuttuneita, että stalinismista ei ole jäänyt kiveä kiven päälle. Historian roskatynnyriin menivät tässä kolisten Neuvostoliiton kunniakkaat vuosikymmenet Hrushtsovin aikaa myöten. Jos meillä hyvinkin harrastetaan itseruoskintaa historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa, se kalpenee tämän sisään syöpyvän hyökkäilyriemun rinnalla. Olihan sikäli reipasta menoa.

Mutta hitto vie, kaikesta huolimatta jollain tavalla pidin esityksestä. Se on niin poskettoman suorapuheinen, siekailematon, häikäilemättömän epäkultivoitu ja silti hyvin tietoinen historiasta, sisällöllisesti sivistynyt joskaan ei ulkoisilta keinoiltaan. Menkää ja hämmästelkää!

24.1.2014

PS Kuulostelin vähän naulakolla mielipiteitä. Teatterin ent. johtaja piti aivan hirveänä, tuttu rouva tokaisi tyytyväisenä  ”totta joka sana”. Varttunut professori taas kiitti, että kahdeksankymppinenkin kuuli joka sanan. Ohjaaja on samaa ikäluokkaa, ehkä siinä on yksi selitys valitulle volyymille.  En kuitenkaan tarvinnut korvatulppia, joita dramaturgi ystävällisesti ennalta lainasi. Seuralaiseni Kirstikin oli  varsin kriittinen tästä kaameasta huutotyylistä, jolla näytelmä hänestä pilattiin. Marjalla on flunssa, tuskin olisi hänenkään näytelmänsä.