Sodan sukupolvi

 

Sodan sukupolvi

Olen viettänyt kolme tiistai-iltaa nauliintuneena tuohon ajantappovälineeseen eli telkkariin. Harvoin muistan niin intensiivisesti ja järkyttyen mitään tv-sarjaa katsoneeni kuin tätä Sodan sukupolvea. Alkuperäinen  otsikko Die Mütter, Die Väter tuo aiheen tietysti vielä lähemmäs omaa kansaa, saksalaisia. Siellä on katsottu omien vanhempien intoa ja kärsimyksiä, oman kansan tappiota ja fiaskoa. Millaiset ovatkaan siellä olleet reaktiot, kun meilläkin tämä vangitsi näin täysin oman yksinäisen katsomoni.

Kun ihmiskuvat ovat kyllin syvät ja tarinan kuljetus näin rankka ja tosi, ei tee enää mieli analysoida mitään. Tapahtumat uppoavat suoraan tajuntaan ja jäävät vaikuttamaan. Juonen seikkailunomaisetkin käänteet hyväksyy silloin täysin. Fiktio muuttuu todellisemmaksi kuin se todellisuus, mitä emme enää voi kuvitella, kun ei meillä ole siitä mitään suoraa kokemusta. On vain dokumentteja ja tämä puolestamme kuviteltu todellisempi todellisuus.

Ja eikö tässä ollutkin tosiasiapohjaa, siihen viittasivat lopputekstien tiedot henkilöiden elinajasta. Heistä Wilhelm oli siis kuvausten aikaan yhä elossa, lieneekö vieläkin. Ainakin voimme kuvitella niin, ja sekin tuntuu todelta. Tarina on tällaisen kohdalla liian kevyt sana, pikemmin tämä oli kertomus, niin lähellä tosikertomusta kuin kertomus ylipäätään voi olla. Näin on ainakin lupa uskoa, ja minähän uskon.

Tätä katsoi toisaalta mukaan imeytyen, toisaalta kärsien ja odottaen aina jakson loppua. En jaksaisi enempää! En kestä. Samalla tarjoutui tilaisuus todella vihata ihmisiä ja rakastaa toisia, riemuita selviämisestä, inhota kaikkia komentelijoita, simputtajia, tappajia, tuholaisia. Eikö se ole taiteen yksi tehtävä: saada meidät rakastamaan ihmistä hänen jaloudessaan ja vihaamaan ihmistä hänen alhaisuudessaan.

Muistan vielä toisen loistavan saksalaissarjan Heimat, jonka kahdesta esityskerrasta on jo vuosia, ensimmäisestä vuosikymmeniä. Se oli komea ja inhimillinen läpileikkaus saksalaisten selviämisestä siitä eteenpäin, mihin tämä sarja päättyi. Voi kun se tulisi vielä kerran uusintana. Tai voihan se olla dvd:nä, sopii kysyä.

Miksi ihmeessä meillä ei tehdä omasta historiastamme elokuvia tai tv-sarjoja, jotka yltäisivät edes viidennekseen näiden tasosta. Aiheita olisi täälläkin, vaikka ei lähimainkaan niin rankkoja kuin saksalaisilla tai puolalaisilla tai venäläisilläkin. Olisi kyllä mistä ottaa, mutta eipä ole tekijöitä, ei ole varoja, ei ole kirjoittajia eikä ole tuottajia. Sekin vaivalloinen yritys Mannerheim-elokuvaksi kaatui häpeällisesti ja tuotti silkkaa velkaa ja turhautumia.

No jeremiaadia ei tästä pitänyt tulla, vaan kiitos ja kunnia saksalaisille. Väitetään ettei siellä ole tehty vieläkään kunnon tilintekoa natsikaudesta ja sodista. Mitä ihmettä tämä sitten oli? Mitä totisin tilinteko ja todistus, samalla liikuttava ja ytimiin käyvä ihmiskuvaus. Toipumiseen menee nyt vähän aikaa.

28.1.2014