Kurjuutta jos ihanuuttakin

ihmiselon_ihanuus_1

Keräsin voimat katsoakseni läpi Matti Kassilan elokuvan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) eilen telkkarista. Edellisestä katsomiskerrasta on neljännesvuosisata. Tähän liittyy niin paljon silloisia muistoja, kipeitäkin.  Sitä paitsi teimme saman aiheen viime kesänä Myllykolun Kesäteattteriin kohtalaisella menestyksellä.

Matti haki aihetta aika kauan ja asuikin meillä Hämeenkyrössä sekä yksin että Christinan kanssa. Joksikin aikaa hän myös vuokrasi vastarannalla Hauskan rantamökkiä. Hän todella paneutui sillanpääläiseen maisemaan ja todellisuuteen. Miten paljon keskustelimmekaan aiheesta eri yhteyksissä kuluneina vuosikymmeninä. Pohjalla tietysti Kassilan  hieno Elokuu (1956), tähän asti paras Sillanpää-filmatisointi.

Ensin oli aikomus tehdä uusi elokuva Sillanpään esikoisesta, Elämästä ja auringosta, jonka pohjalta Roland af Hällström valmisti elokuvan Poika eli kesäänsä (1955). Käsikirjoitustakin syntyi aika pitkälti. Muistaakseni se ei saanut tukea Elokuvasäätiöltä. Silloin 1980-luvulla Kassilaa pidettiin säätiössä vanhana tekijänä, eikä Sillanpääkään tuntunut aiheena sytyttävältä. Sitten teos vaihtui, ja Matti alkoi miettiä tosissaan Sillanpään viimeistä romaania Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945). Taisin edelleen toimia yllyttäjänä.

Ei sekään ensin meinannut saada tukea. Muistan Matin kiihtyneen kohtelustaan aika lailla eikä ihme. Kokenut ohjaaja  ja Nobel-kirjailija!  Viimein  myöntyivät. Oli pääasiassa  poliittista vastarintaa ja sukupolviajattelua. Varmaankin Sillanpään syntymän 100-vuotisjuhla vaikutti lopulta myönteiseen päätökseen. Töihin ryhdyttiin.

Vieläkin vähän kaihertaa se, etten voinut silloin enempää olla mukana ja seuraamassa elokuvan kehitystä. Tein kuumimmillani väitöskirjaa, oli monia muita hankkeita juhlavuoden vaiheilta ja lopulta Elinan sairaus. En ehtinyt revetä kaikkialle. Mutta sain rohkaisevia väliaikatietoja kuvausten etenemisestä.

Jonkunmoinen lievä pettymys elokuva sitten kuitenkin oli. Siinä on paljon hienoa kuvausta, herkkiä melankolisia tunnelmia, huolellista ajankuvaa. Uskollinen se on Sillanpään romaanille. hyvinkin lähjellä sen haikean surumielistä, pehmeän nostalgista, hivenen voisiko sanoa ”pohjaan palanutta” mielenviritystä. Eikä vaikutelma kovin paljon ole nyt muuttunut, ei myöskään parantunut.

Lasse Pöysti on tarkkavaistoinen näyttelijä, hyvinkin Sillanpään oloinen, ei niinkään romaanin Hongiston tyyppinen ulkoisesti. Hänen pienet keikarointinsa hyppäävät ulos romaanin kehyksestä. Liisamaija Laaksonen on kuin uni ja henkäys vanhasta maailmasta, ihana kuvajainen jostakin taivoittamattomasta.  Onhan kartanojaksossa  lumoavat hetkensä.  Mutta onko oikeaa tunnetta? Jotain elokuvasta ikään kuin puuttuu. Mitä se voisi olla?

Se ei etene mitenkään mukaansa tempaavasti, se ei vedä puoleensa. Se on aika raskassoutuinen, se nyyhkyttää kuten Sillanpään proosa äitelimmillään. Siinä on rinnan lyyrisyyttä ja rankkaa realismia. Elokuvassa on liikaa epäsympaattisia ihmisiä, se on sanoisiko hienostuneen raadollinen. Onhan suuri syy Sillanpäässä. Huumoria Kassila ei nyt löydä oikein mistään, se Roimalan ja eläinlääkärin remellyskin värittyy karkeanpuoleiseksi, mutta ei kouraise. Paras kohtaus on Roimala raplaamassa viinapullon korkkia diakonissan lukiessa Raamattua. Siitä saatiin paljon iloa myös kesällä Myllykolussa, missä meillä oli mainion muhkea Roimalan esittäjä. Muuten teos oli liian vaikea harrastajille. Ei se ole helppo parhaille ammattilaisillekaan. Litja on hyvä, mutta liian kapea ja kaupunkilainen tyyppi, vaikka räjähtänyttä kovasti yritttää.

Leo Lastumäki vetäisee lyhyesti muhkean Suokselman, Sillanpään säälimättömän omakuvan. Siinä ulkoinen FES, kun Hongisto on sisäinen. Matti arveli, että Roimalassakin on rankka annos Sillanpäätä itseään, voi olla joku piirre tuossa viinan valtaan suistumisessa. Katselemme siis kolmea Sillanpäätä, ehkä se on liikaa. Erään elämän finaali ikään kuin vyöryy elokuvan tapahtumiin – ennen Taatan uutta ylösnousemusta, mutta se on sitten eri juttu.

Vaikea teos kaiken kaikkiaan tuo Sillanpään viimeinen ja keskeneräinen. Siinä pusertuu ulos hyvin henkilökohtainen tunnustus, mutta se ei saa riittävästi ilmaa tai dynamiikkaa. Se on niin pysähtynyt, taaksepäin katsova. Kerronnan hauraasta mestaruudesta huolimatta tai siitä johtuen se ei kosketa, sen särötkään eivät raapaise, vaikka tragiikka ja romantiikka lomittuvat jyrkästi. Kassila tekee romaanille täyttä oikeutta, mutta jää sen vangiksi, hyvässä ja pahassa.

Silti Hesarin kaksi tähteä oli loukkaus, sentään Rouenin festivaaleilla palkittu elokuva. Kukahan siellä näitä tähtiä nykyisin huiskii? Punainen viivakin sai kaksi tähteä! Lukisi nyt vaikka esseeni Suomen Filmografiasta, ellei muuten ymmärrä elokuvan arvoa. Ainoa joka enää jaksaa kunnolla arvioida tv-elokuvia on Pekka Eronen, Aamulehdessä ja muualla Almassa. Hyvä ja virkeä kirjoittaja. Hesari on tältä osin luovuttanut, eikä radiokaan juuri enää ole seurannan kohteena.

Kassila-sarja päättyy, siirrytään olympialaisiin. Mukavia menneisyyden hetkiä ja monia muistoja herätti mestariohjaajan retrospektiivinen katselmus, kiitos siitä.

7.2.2014

PS Sillanpään romaaneista yksi, painavin, on yhä filmaamatta: Hurskas kurjuus. Kuka viimeinkin ryhtyisi?