Vanhoissa on villiä voimaa

i_sista_minuten_

 

Urpo Kangas, Elinan opiskelutoveri anno dazumal, ajoitti pienen pomminsa oivallisesti. Seniorit ovat voimistumassa kautta median. Heitä on kuunneltava herkemmin kuin ennen. Myös se oli ennakoitavissa, että Urpon järkevä ehdotus ymmärretään välittömästi väärin. Urpo puhui painokkaasti varakkaiden lasten velvoituksesta huolehtia vanhemmistaan, jos näillä ei ole varaa hoitopaikkaan.  Luulisi olevan itsestäänselvyys.

Mutta ei. Ehdotus väännettiin heti koko sosiaaliturvan ja hyvinvointiyhteiskunnan romutukseksi. Meillä ymmärretään vain totaalisia ratkaisuja. Että joku ongelma voitaisiin hienosäädöllä asemoida, on sula mahdottomuus. Joten ehdotus tuskin etenee, mutta keskustelu on havainnollinen näyte asenteista. Yhteiskunta hoitakoon rikkaiden pentujen vanhemmat kuten ennenkin.

Vanhat ihmiset jylläävät yhä enemmän teatterissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa. Poikkesin eilen Svenska Teaternin ensi-iltaan, missä näytettiin Carin Mannheimerin menestyskomediaa I sista minuten – nähty suomeksi aiemmin Kaupunginteatterissa. Siinä kolme ikääntynyttä naista selvittelee ongelmiaan aika railakkaasti – liikutaan muistin, terveyden, bridgen ja seksin ikivihreässä maailmassa. Hauskasti näyttelivät, vain Sue Lemströmin karrikointi miehenkipeänä entisenä runoilijana hyppäsi vähän kehyksistä. Veronika Mattsson keskusroolissa on aivan mainio, ja hauska on todeta taas Christina Indrenius-Zalewskin vahva paluu näyttämöille.  Thomas Backlund ja Mikael Andersson olivat hauskoja äijänhyypiöitä – ja kuvitelkaa, homoudesta uskallettiin laskea häijyä leikkiä, naisten näkökulmasta. Sehän tuntui ihan tabun horjutukselta. Maria Sid on ohjannut.

Tämä vanhusbuumi alkoi Kvartetista, ja jatkoa varmasti seuraa. Veteraaninäyttelijät vetävät katsomot täyteen niin Helsingissä kuin Tampereella. Haluamme viimeiseen saakka samastua nuoruutemme tähtiin. Kunpa he jaksaisivat oikein kauan. Ajatelkaas Lasse Pöystiä, joka ikävä kyllä jo lopetti. Olihan heitä ennenkin, Jopi ja Jalmari Rinne; ja Eila Roine jatkaa lavalla varmaan satavuotiaaksi Tampereella.

Paras vanhuskuvaus on ehdottomasti Jonas Jonssonin romaani Satavuotias, joka hyppäsi ikkunasta ja karkasi. Myyttinen seikkailijavanhus nousee kaikkivoivaksi sankariksi. Kaikessa repäisevässä liioittelussaan tervehdyttävä kuvaus. Mikään ikä ei estä toimimasta, jos tahtoa riittää. Romaanista tehty ruotsalainen elokuva on hauskin pitkään aikaan näkemistäni. Kuinka ne osaavat naapurimaassa tavoittaa niin osuvaa arjen komiikkaa ja samalla kuvata uskottavasti täysin absurdeja tilanteita. Loppua kohti tarina ei tietenkään kestä yhtä hyvin kuin alussa, mutta loistavaa näinkin.

Vanhuusaiheesta kertoo myös Riikka Pulkkisen romaaniin perustuva tv-sarja Raja, mutta miksi ihmeessä taas niin ankea, nyyhkyttävä, musertava sävy alkukuvista saakka. Tällainen ei innosta. Katsominen jäi ensimmäisen osan ensimmäisiin minuutteihin. Kirja voi olla parempi, Marja on lukenut eikä oikein tunnistanut sen tyylilajia tv-sovituksen alkupuolesta.

Nyt lisää rohkaisevia juttuja meistä hiljalleen vanhenevista. Historian vanhukset ovat mahtihahmoja Mooseksesta ja Tolstoista alkaen. Kuningas Lear sekosi, mutta komealla tavalla. Sekoilu on sallittava vanhuksille! Olen seurannut läheltä erään originellin, yksin asuvan kulttuuridaamin hullunhauskaa sekoilua elämänsä loppumetreillä, ja minusta tuntuu, ettei hän koskaan ollut sen iloisempi, tyytyväisempi ja onnellisempi kuin muistin jo karkaillessa ja elämänhallinan vähitellen rakoillessa. Silloin vasta villi ajatus sai temmeltää vapaana kuin lintu taivaalla.

27.2.2014