Vilkaisuja viikon varrelta

 Synkkä yksinpuhelu

Kun työ nousee kiitoon ja loppu jo häämöttää, muut merkinnät tuppaavat jäämään. Mitähän muuta tässä onkaan tapahtunut. Otetaan viikko alusta saakka.

Maanantaina meillä oli raadin kokous Klubilla ilman Pirjo Sinkoa. Kirjoituskilpailun otsikoita sorvattiin kuntoon. Jäimme Pekan kanssa kuuntelemaan vielä Janne Virkkusta, joka kertoi kirjastaan Päivälehden mies, J-P. Pietiäinen haastatteli. Hankin kirjan, kun oli näin hyvä tilaisuus, ja olen melkein loppuun lueskellutkin. Kiinnostavampaa kuin luulin tämä Hesarin sisäinen ja ulkoinenkin elämä. Aatos Erkon henkilökuva vallankin kiinnosti, kun olin itsekin ministerin kanssa tekemisissä J. H. Erkkoa käsittelevän kirjani tiimoilta.

Tiistaina ei tapahtunut mitään. Kävin vaan jatkosotaa Paavolaisen rinnalla. Rauhanneuvotteluja jo tunnusteltiin, suurhyökkäys alkoi Kannaksella. Synkkä yksinpuhelu synkkeni entisestään. Tuntuu toisaalta siltä kuin Paavolainen olisi nauttinut tappioista tyyliin: Mitäs minä sanoin? Tai niin kuin  Aapeli kirjoitti Paavolaista parodioiden: ”Tässä sitä ollaan, kun ei tehty niin kuin minä olin sanomaisillani jo 1937.” (Muistinvarainen sitaatti.)

Marja oli Turussa ja sitten käymässä Hämeenkyrössä, joten työ eteni entistä vinhemmin, kun ei ollut edes puhekaveria. Arkistossakin istuin, mikä on aina juhlaa: ei semmoista kertaa, ettei jotain uutta ja yllättävää ilmaantuisi paperien kätköistä tai mikrofilmien vilinästä.

Keskiviikkona ehdin justiin Waltari-henkiselle ratikka-ajelulle Helsingin ympäri. Anneli, Päivi ja Sirkku sitä vetelivät valituin sitaatein. Yksi kiintoisa idea nousi esiin: jokohan Helsinki saisi ensimmäisen kirjailijamuseonsa? Paikka olisi valmiina Tunturikadulla, jos vain asianomaiset tahot onnistuvat sopimaan käytännöstä. Halpa museo sikäli, että paikka ja tavarat ovat jo siellä –  jaa no perikunnalle pitää tietysti pulittaa kunnon hinta. Olisiko säätiö sopiva isäntä? Voi olla kaikkiaan vähän ennenaikaista puhetta, unohtakaa toistaiseksi.

Juttelin siinä kolinassa vierustoverin Ari Kallion kanssa Radioteatterin vaiheista. Pääsen kohta siihen kohtaan Paavolaisen elämässä. Arvovaltainen tutkija H. K.R. toteaa, että Paavolainen loi Radioteatterin tyhjästä, vaikka sillä oli yli kahden vuosikymmenen perinteet Markus Raution johdolla. Katsotaan mitä tulee vastaan.

Torstaina Marja oli taas kotona, ja heti mentiin oopperaan katsomaan ja kuulemaan La Bohémea, valloittava elämys, ei siitä voi muuta sanoa. Tosin surullinen juttu, mutta lyhyt, sekin on ansio. Lavastus oli erityisen hieno, mutta kansanjoukon karnevalismia vähän vierastin. Muistan tämän boheemitarinan köyhempänä, mutta nykyisin täytyy aina komeilla. Solistit loistavia, varsinkin se tenori Rodolfo, komea hongankolistaja Zach Borichevsky. Marjukka Tepponen oli ihana Mimi ja Mari Palo samoin upea Musetta.

Perjantaina muisteltiin Pirjo Sinkoa yli kahdensadan hengen voimalla Opetushallituksen ravintolassa. Harras, surunvoittoinen, kiitollinenkin tilaisuus. Meidän raatimme Suomalaiselta Klubilta oli paikalla melkein täysilukuisena. Pekka Rapila piti ytimekkään muistopuheen. Tilaisuus venyi lähes kuuteen tuntiin, kun niin monella oli sydämellään sanottavaa. Pirjon valoisa energisyys tuli monelta kannalta esiin. Jos yleensä on vielä kutsumusvirkamiehiä, niin Pirjo oli sellainen. Toivotin Matille voimia, sillä puolison menetys on kovimpia paikkoja miehen elämässä. Hyvät muistot kannattavat eteenpäin ja antavat ihmeellisesti valoa ja lämpöä, vakuutin.

Lauantaina Akateemisessa hulluilla päivillä, Katrikin siellä lauloi ja kertoi taivaallisia mietteitään. Ostin halvalla pari Jan Guilloun pokkaria ja kenraali Tuompon päiväkirjan Päämajasta 1941-1944. Se liittyy suoraan tekeillä olevaan työhön, antaa ylätason kehyksen Paavolaisen päiväkirjalle. Olen työssä saanut Vesalta kallisarvoisia viitteitä sotatapahtumista, joita Paavolainen sivuuttaa tai tulkitsee omalla tavallaan. Torjuntataisteluja kesällä 1944 hän näyttää tuskin huomanneen tappiomielialoissaan. Niinhän Linnakin ne kuittaa parilla lauseella Tuntemattomassa sotilaassa.

Ja nyt ollaan tässä. Eilinen kolean sateinen sunnuntai tarjosi hyvän kirjoitusrauhan, joten enää pari viikkoa raksuttelua, ja aineisto alkaa olla koossa. Sitten alkaa tulinen toimitustyö, mutta näinä kevään kiitävinä viikkoina sekin tuntuu jo lentoon lähdöltä. Aiheeseen sopi yllättävän hieno kotimainen tv-elokuva Hiljaisuus. Kyllä täälläkin joskus onnistutaan. Leena Virtasen kommentit  Hesarissa käsittämättömiä siitä, että ihmisten pitäisi sodan aikana puhua kuten nykyihmiset! Ei siis ainakaan murretta! Jotain muutakin sosottelua siinä oli ohjaajalle ja käsikirjoittajalle, jotka tekivät kerrankin erinomaisen työn. Tällaisia kriitikoita saamme lukea. Ei turhaan saanut Joonas Saartamo pääosan Jussia.

Painellaan tästä maalle jatkamaan työtä ja valmistamaan pääsiäistä. Hyvää hiljaista viikkoa.

14.4.2014