Lisää Vanhan kirjan päiviltä

Ele Alenius

Kävin eilen iltapäivällä kun ei satanutkaan katsomassa Gogolin Reviisoria Ikaalisten kaupungintalon sisäpihalla: oivallinen miljöö tälle ajattomalle satiirille, ja hyvin tyylittelivät surkuhupaisia tyyppejä Marko Saarion ohjauksessa. Muhkeita hahmoja nähtiin ja kuultiin, erityisesti pääpukarit Jarkko Mäkipää ja Tommi Maronen kunnostautuivat. Pieni yleisö mutta sitä korkeatasoisempi. Tämä kuuluu venäläisten klassikkojen sarjaan, jota vanha kauppala on ansiokkaasti kesästä toiseen jatkanut.  Taatusti paras teksti, mitä pirkanmaalaiset kesäteatterit tänä kesänä esittävät.

Illalla oli taas kiivasta jalkapalloa, joka vei mennessään, joten kirjoittaminen jäi tähän maanantaiaamuun. Hollanti osoitti samanlaisia loppuhetken nousijan kykyjä kuin Ruotsi joskus parhaimmillaan. Rankkari vain oli aika kyseenalainen, kyllähän Robben sen etevästi tuomarilta kalasti. Mutta asiaan.

Sastamalassa käy tavallisesti niin, että meillä on ilo olla mukana kutsuvieraiden lounaalla heti avajaisten jälkeen, joten muutama hyvä ohjelma jää kokematta. Loka Laitinen pudotteli elämänsä tietokirjoja, ja Topelius-seminaari auditoriossa onnistui kuulemamme mukaan täydellisesti, Kirsti Mäkinen sitä hoiteli vierainaan Henrik Meinander, Minna Lindgren ja Karo Hämäläinen. Jälleen osoittivat, että setä Topelius on ihan tämänhetkinen kirjailija. Auditorio tuli täpötäyteen ja osa yeisöstä jäi ovien ulkopuolelle – niin mekin, kun venyneen lounaan jälkeen pyrimme sisään. Yhteisesti laulettu ”Kesäpäivä Kangasalla” suorastaan liikutti yleisöä.

Keskityinpä sitten johtamaan sitä ”Minä ja kirja” -sessiota juhlasalissa. Martti Häikiö yllätti puhumalla lähinnä kirjallisuuskritiikistä ja taannoin toimittamastaan Kirjakatsauksesta. Kritiikin merkitys on vähentynyt, se on selvä, mutta kaipaus hyvään terävään kritiikkiin jäi leijumaan. Eija-Riitta Korhola kertoi lukuharrastuksestaan, myös europarlamentaarikon työn valaisijana. Perehtyneesti hän valaisi suhdettaan Dostojevskiin, niin että nekin viimeiset vaikenivat, jotka epäilevät poliitikkoja aina pinnallisiksi tyhjäpäiksi. Jännä yhteys muuten: sama teos, Bernanosin Maalaispapin päiväkirja, nousi niin Timo Soinin kuin Eija-Riitan johdattajaksi. Poliitikoissa voi olla myös tämä syvempi uskonnollis-eksistentiaalisen pohdinnan taso, vaikka se ei parlamentin pöntöstä ilmoille säteilekään.

Tommi Melender puhutteli varmaan salissa istuneita kasvattajia ja opettajia hyvällä esimerkillään siitä, kuinka sattuman potkaisemana urheilua harrastavasta kaverista tuli lukija. Jokin Tuomas Anhavan käsittämätön runo pani pojan uteliaat ajatukset liikkeelle: tästä pitää ottaa lisää selvää! Niin tuli Tommista kirjojen suurkuluttaja, mistä kertoi otsikolla ”Elämäni lukijana”. Opetus: poikaa ei voi aina opettaa lukemaan, mutta hän voi oppia itse onnellisen sattuman kolhaisemana.

Siinä se meni, eikä valittamista. Lopun päivää saatoimme kuunnella hyviä runoja Kaj Chydeniuksen säveltäminä ja hinautua Ellivuoreen, missä kaupungin vastaanotto odotti. Sitä varten hankimme Vesan kanssa hienot punaiset unisex-housut Vammalan torin varrelta, kelpasipa niillä sitten iltayöstä esiintyä. Vastaanotto on aina ruuhkainen ja maukas, mutta oli myös niitä, jotka kaipasivat lukutoukkain ehtoohuveja ja tietokilpailua. Ne täytyy palauttaa. Tanssia sentään oli, vähän laimeasti osallistuttiin. Mutta railakas oli kaiken kaikkiaan punaisten housujen yömme!

Lauantai on aina vähän raukeampi päivä, sattuneesta syystä. Leppoisa keskustelu kuultiin sadasta merkittävästä tietokirjasta, hyviä esimerkkejä tietokirjojen monikäyttöisyydestä Joel Kuortilta, Outi Paloposkelta ja erityisesti Kaari Utriolta. Kaunokirjailija jos kukaan hyötyy hyvistä tietokirjoista. Sakari Katajamäki johteli varmaan tyyliin.

Mutta koettiinko päivien hienoimmat hetket iltapäivällä, kun työväenliikkeen veteraanit Ele Alenius ja Kalevi Kivistö päästettiin muistelemaan vaiheitaan ja kirjojaan? Alenius oli terävä, idealistinen ja kirpeä vielä 89-vuotiaana, Kivistö häntä sympaattisesti myötäili. Rohkeita miehiä molemmat, aikansa laitavasemmiston kiroissa ja myös Neuvostoliiton pannassa, erityisesti Alenius, joka ”erehtyi” tuomitsemaan selkein sanoin Prahan panssarivaltauksen 1968. Jokin Aleniuksen riipaiseva muistonsirpale kansalaissodan aikaisesta tapauksesta Kyröskoskella (sieltä hän on kotoisin) sai tarvitsemaan pian hänen muistelmateostaan.  J-P. Pietiäinen oli tämän historiallisen helmen johdattaja.

Enää vilkas loppukeskustelu ”Kirjan uusista vaatteista” juhlasalissa, missä Leena Majander-Reenpää sai provosoitua keskustelijat suorastaan väittelemään, mikä oli oikeauskoisen sopusoinnun keskellä hyvinkin virkistävää. Lukemisen välineistä taas puhuttiin. Perinteinen kirja tuntuu pitävän kutinsa, sitä puolusti Arno Kotro, mutta Mikko Aarne ja Kari Enqvist suvaitsivat heitellä ironisia huomautuksia lukemisen uusista rannattomista mahdollisuuksista. Iloinen Annamari (liian pitkä sukunimi) oli ymmärtääkseni välittävällä kannalla. Kai se sähkökirja sieltä tulee. Enqvistin hupaisa kuvitelma Alexandrian vanhan kirjallisuuden päiviltä 2000 vuotta sitten valaisi asiaa: kaipa silloinkin väiteltiin siitä, pysyykö perinteinen savitaulu vai syrjäyttääkö kätevämpi ja keveämpi papuyrus sen? Kaikki toistuu eikä mitään uutta ole auringon alla, sanoi aikoinaan Sinuhe.

Johanna Kurkikangas, Vanhan kirjallisuuden päivien kaikki kaikessa, saa nyt lepäillä laakereillaan todella tyytyväisenä. Ja me muutkin otamme oman osamme autereisesta onnistumisen tunteesta.

30.6. 2014

PS Ihan samaa aihetta muuten jauhetaan nytkin radiossa: Roman Schatz ja Suvi Ahola pohtivat sielläkin sähkökirjan tuomia mahdollisuuksia. Ja lukemista yleensä. Keskustelu siis jatkuu eikä lopu. Kuten ei lukeminenkaan.