Huumori on vaikea laji

Jonasson

Sumuinen aamu ei innosta kentälle. Nivus vähän venähti viimeksi, samoin sormi nyrjähti kun yritin torjuntaa maalissa. Vammoja varottava tässä iässä. Sitä paitsi Alma asuu talossa ja kiertää esittämässä nukketeostaan Eemeli ja aurinko Hämeenkyrön eskarilaisille. Huollan taiteilijalle aamupalaa.

Pimenevät illat innostavat taas lukemaan. Helteillä ei oikein maita, kirja kääntyy hitaasti. Selvitin sentään kolme osaa Tammsaaren Totuutta ja oikeutta, kaikki tyystin erilaisia. Se on merkillinen romaanisarja siinä, että se harppoo oikullisesti ajassa. Elävästi kerrottu, tragikoominen, valaisee synkkää historiaa hyvin inhimillisesti.

Suosikkini on edelleen toinen osa Koulutie, absurdein lukemani kouluromaani. Löytyisikö vertauskohtia Hyryltä, Hannu Mäkelältä tai Olli Jalosen uusimmasta? Tuskin mistään niin posketonta! Vuoden 1905 suurlakostakin Tammsaare sai irti ihmeen paljon huvittavaa ennen murskaavaa loppua. Tahatonta komiikkaa hirtehisimmillään. Ja sitten neljäs osa Kuolemantanssi näyttää erään aviohelvetin, jossa ihmeellistä tosiaan: vaimo on varsinainen syypää! Silti ymmärryksellä luodattu suhteen kuvaus keskellä pinnallista nousukautta, 1920-luvun huvittelunhaluista syöveriä Virossa. Pitkitetty ja ylen puhelias, itseään toisteleva teos; juuri sen vuoksi lopun katastrofi jysäyttää perin juurin.

No jaa, viides osa vielä puuttuu. Sehän suomennettiin ensi kerran jo aikoja sitten, ja nyt on tämä Salokanteleen saavutus viimeistä silausta vaille hallussa. Sitten vasta kokonaisuus hahmottuu kunnolla.

Huumorin olemusta tulin miettineeksi lukiessani Jonas Jonassonin toista hupiromaania Lukutaidoton joka osasi laskea. Hänen edellistään, sitä maagista Satavuotiasta, luin täyttä kurkkua hohottaen noin 150 sivua. Sitten tarinan laajetessa globaaliksi veto alkoi väsyä. Sen valtti oli alussa helpon näköisesti, ikään kuin vahingossa etenevä juoni mahdottomine, silti täysin luontevine käänteineen ja kommelluksineen.

Toinen samaa reseptiä käyttävä kirja ei tietenkään voi yltää ensimmäisen suurmenestyksen rinnoille, se lienee luonnonlaki. Silti petyin tähän toiseen enemmän kuin olisin suonut. Miksi se ei enää toiminut? Juonihan on nerokas, todella suurisuuntainen, maailmanpoliittisesti kattava kuten edellisenkin loppupuoli. Historiaa laukataan läpi hirmuisella lennolla ja keksimiskyvyllä. Satiiria ja sivalluksia riittää, varsinkin Etelä-Afrikan ja Ruotsin politiikassa. Suomeakin sivutaan, Mannerheimin karrieeri käydään läpi ja paljon muuta. Mutta mikä että se ei kulje kuten edeltäjänsä…

Luulen poimivani ainakin yhden kestävän selityksen. Jonasson yrittää nyt selvästi liikaa. Edellinen jysäys on lisännyt paineita. Hän kirjoittaa entisissä urissaan, mutta kireämmin. Vitsien väännön yritys näkyy liian selvästi, kirjassa on sata sivua liikaa pituutta, välillä kerronta vakavoituu ja väljähtää. Poliittisen saarnan Jonasson sentään välttää, mutta hipoo kyllä ruotsalaisille rakkaan moraliteetin lajityyppiä.

Toinen selitys voisi olla vähän liian mahdottomien tilanteiden ylenpalttinen ruuhka. Vähempikin olisi riittänyt. Kun huvittelu ylittää kaiken todennäköisyyden rajat liian korkealta, koko lajin idea väsyy, menettää teränsä.

Kirjaa oli suorastaan vaikea saada loppuun. Ikään kuin tekijä olisi pitkittänyt juttua tietämättä itsekään mihin päätyisi. Edes kiinalainen loppukevennys ei jaksanut nostaa finaalia. Sääli tosiaan. Kaipasin näet oman urakkani jälkeen rentouttavaa naurupommia, jollainen oli se Satavuotias  puoleen väliin saakka. Tämähän menikin urakoinniksi.

Parhaiten humoristi onnistuu, kun juttu solahtaa ikään kuin itsestään hauskaksi, hartiavoimin vitsiä vääntämättä. Pahiten lauseita jäykistää, jos hauskan yrittämisen tuska tuntuu pihteinä pitämissä. Totta tosiaan, huumori on vaikea laji.

25.8.2014