Aleksin päivänä

Aleksis Kivi

Vedin aamuhämärissä lipun salkoon. Onhan Kiveä kunnioitettava ja vähän suomalaista kirjallisuuttakin. Olenkohan ainoa näillä kylillä, joka liputtaa. Alakuloinen sateinen päivä sopii Aleksin tunnelmiin.

Vaikka toisaalta olen samaa mieltä nyt kuin faija aikoinaan: Wäinö Aaltonen erehtyi pahan kerran, kun kuvasi Kiven lysähtäneenä tuolinsa uumeniin sinne Kansallisteatterin edustalle. Eilen luettiin radiossa runoa ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston…” Siinä olisi faijan mielestä ollut aihetta kunnon muistopatsaaseen. Miltähän näyttäisi reipas metsästäjäpatsas Rautatientorilla? Voisiko patsaan vielä joskus vaihtaa..?

Tänään luettiin radion mietelauseena ruskean ohranesteen voimaa ylistävää juomalaulua, alkuaan kai Olviretkestä. Olikohan sekään nyt juuri juhlapäivän arvoinen mietelmä? Alan miehiä oli Aleksis, tuhoisin seurauksin kuten tiedetään.

Ajelimme eilen tänne maille Tampereen kautta ja katsastimme Komediateatterissa kaimani Panu Raipian (kuinkahan monesti meidät on sekoitettu) ja Rauli Jokelinin farssin Ei tolkun häivää ensi-illassaan. Nimihän ei ole kovin lupaava, mutta ammattimiesten tekoa tämä karrikoitu kohellus kumminkin oli. Sinä pilkattiin hoitoalan huijauksia ja rahastusta noin kuusinkertaisesti liioiteltuna, mutta sehän kuuluu lajin luonteeseen. Kamalaa karjuntaa ja remellystä riitti, näyttelijät totisesti heittäytyivät rooleihinsa. Mutta näkemieni harvojen kotimaisten farssiyritelmien joukossa tämä edustaa  kärkipäätä: syntyi oikean näytelmän rakenne käänteineen. Silti uskon, että hillitympi ja sattuvampi satiiri viiltäisi vielä terävämmin.

Hyvin menestynyt Komediateatteri saa tästä joka tapauksessa takuuvarman pikkujoulupläjähdyksen, jolloin tunnelma varmasti nousee kattoon. Hauskaa oli tavata monia vanhoja tuttuja – näin kun yhä harvemmin olemme päässeet tamperelaisiin ensi-iltoihin. Seppo Mäen kanssa ehdimme lyhyesti muistella Rauli Lehtosta. Mikä teatterimuistojen aartehisto hänen arkussaan laskeutuikaan maan poveen.  Seppo lohdutti, että viime hetkillä saatiin jotakin vielä paperillekin. Kirjoittamaani Tampereen Teatterin historiaan Tunteen tulet, taiteen tasot (2004) Rauli oli ehtymätön ja hervottoman hauska päälähde.

Kirjallisuuden Nobel meni ranskalais-italialaiselle Patrick Modianolle. Ruotsalaiset ääntävät nimen ranskalaisittain, meillä taas kuulee italialaisittain. Valinta ei ole herättänyt suurta innostusta. Hiljainen, tasainen, teemojaan toisteleva kirjailija kuvausten mukaan. On hänellä sentään lukijansa kuten Joel Haahtela ja Petri Tamminen. Olikohan valinta kompromissi: jos Akatemiassa syntyi laukeamattomia hakauksia ehdokkaiden kesken, Modiano herätti vähiten vastustusta?

Iloisia oltiin ainakin WSOY:ssä, missä pantiin heti koneet pyörimään. Vanhoista käännöksistä on saatava uudet painokset pöydille jo Helsingin kirjamessuille parin viikon päähän. Sitten on tilaisuus jopa lukaista jokunen Modianon opus.

Frankfurtissa messut jatkuvat. Suomi on valttia, eikä kukaan enää vahingossakaan muista vanhaa aseveljeyttä. Minkälaisen vaikutuksen tekisi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana nyt saksaksi käännettynä? Entä Synkkä yksinpuhelu? Nämä käännettiin aikoinaan vain ruotsiksi, yksinpuhelu nyttemmin myös viroksi. Mutta messuthan eivät juuri muista klassikoita paitsi Janssonia, Waltaria ja Sillanpäätä. Sieben Brüder oli ammoin saksalaisten lukijain mielestä jonkinlainen kotiseutukertomus, Heimat-teeman suomalainen sovellus…

Kiihkeä kirjallisuusviikko laskee mailleen. Jospa minäkin ehtisin jotakin tulevana viikonloppuna lukea. Tosin ulkotyöt talven varalle vaativat osansa sekä huominen Kirjakahvila täällä kirjastossa klo 15, missä esittelen taas omaa opustani. Ja sunnuntaina on Sillanpään Seuran tärkeä kokous, ensi viikollahan on jo seuran ryhmärynnäkkö Tukholmaan, Nobel-tunnelmissa tietenkin. Marraskuussa vasta meno toivon mukaan hiljenee…

10.10.2014