Kainuusta Pariisiin

 Diplomatia

Eihän Kainuussa vain kirjallisuudesta puhuttu, kuten viimeksi uskottelin. Saunassa äijät puhkuivat Taivalvaaran ongelmasta varsin vakavina. Ympäristön säilymistä pidettiin kuitenkin tärkeämpänä kuin rahaa ja työtä. Ehkä tämä oli satunnaiskuulema. Suurtyöttömyyteen on totuttu, lisä ei enää ihmeemmin hetkauta. Aina siellä on kärsitty ja kärvistelty.

Lukekaa vaikka Kiantoa. Pyhän Vihan alku on päivänkohtainen johdanto kaikessa tolkuttomassa huitelussaan, eikä Ruyysyrannan Joosepin antama kuva ole yhtään lohdullisempi. Ero on siinä, että Kianto syyttää kansaa pimeydestä, taikauskosta ja passiivisuudesta – lopulta omasta köyhyydestään. Kirkko ja virkamiehet saavat osansa, mutta valtio ja elinkeinoelämä ovat kaukaisia tuntemattomia suureita.

Kuulin että vielä 1990-luvun alussa Suomussalmella oli 27 pikkukoulua. Tällä hetkellä 2 tai 3. Pudotus on ollut vauhdikas. Lapsiperheet katoavat. Väki vähenee samassa tahdissa kuin työtkin. Jäljelle jäävät suorat tiet, komeat maisemat ja tyhjät ravintolat. Voidaanko Suomi pitää enää asuttuna?

Näin vaikeisiin kysymyksiin en yritäkään vastata. Synkät uutiset ovat suoraa jatkoa matkamiehen pinnallisiin havaintoihin. Kainuu on taas valtakunnan kartalla päällimmäisenä. Välikysymyskin kutistuu Talvivaaran isompien konkreettisten kysymysten alle. Kaikessa hiljaisuudessa kansalainen voi vain kysellä, mitähän tästä kaikesta tulee.

Toistaiseksi elämme kuin ennenkin. Rouvan kanssa kävimme tihkusateisena iltana elokuvissa. Ruotsalaisuuden päivänä olisimme voineet mennä vaikka Svenska Teaterniin, mutta kun Artsi oli vahvasti suositellut Diplomatiaa eikä suinkaan aiheettomasti. Muistan hyvin Collinsin ja Lapierren paksun dokumenttiteoksen Joko Pariisi palaa? (1965) – äärettömän jännittävä kuvaus siitä, kuinka Hitlerin tuhoamiskäsky ei tuottanutkaan hänen toivomaansa tulosta elokuussa 1944. Francis Ford Coppola teki kai aiheesta myös oman tulkintansa, jota emme ole nähneet.

Ohjaaja Volker Schlöndorff on alkuperäisen näytelmän pohjalta tehnyt aiheesta tiiviin, intensiivisesti etenevän draaman. Pirun taitavasti kuvattu ja näytelty miltei yhden sviitin tiloissa. Varmaankin on otettu historiallisia vapauksia, mutta päätapaus perustuu todellisuuteen. Ruotsalainen diplomaatti Nordling kykenee taivuttamaan saksalaiskenraali Dietrich von Choltitzin luopumaan jo valmiiksi suunnitellusta Pariisin tuhoamisesta.

Juuri eleetön, pakahtuneesti dialogiin luottava toteutus vaikuttaa. Saksalaisupseerin mielenmuutos tulee hyvin perustelluksi. Jostain luin että Nordlingin näyttelijä olisi muka puiseva, mutta juuri hänen vähäeleisyytensä on koko jutun avain. Uskottavuus voi perustua kulmakarvan kohotukseen. Sinänsä pienestä draamasta kasvaa suuri, symbolinen voitto. On arvoja, joita epätoivoinen tuhokoneistokaan ei tohdi hävittää.

Entä Nordlingin todellinen rooli? Pettikö hän taitavasti von Choltitzin lupaamalla suojella tämän perhettä? Loppu antaa siihen viitteen. Tulos oli kuitenkin onnellinen. Näitä historian tähtihetkiä katsoo aina mielikseen, kun ne näin hyvin tulkitaan, oli tarkka todellisuus millainen hyvänsä. Jälleen vanha huokaus: kunpa meidänkin historiastamme osattaisiin… Saamme tyytyä arkielämän ankeisiin kuvauksiin ja sillä hyvä.

Pyörähdimme Kino Engelistä nurkan taa ja nautimme  mietteliäät lasilliset Dubonneta Salutorgetin kulmabaarissa, Edith Piaf lauloi taustalla. Kiitokset elämystä täydentävästä vinjetistä.

6.11.2014