Ylivoimainen muistelija

 upsalasta-pariisiin

 Matti Klingen kaltaista muistelijaa ei tässä maassa ole ketään. En ainakaan tunne yhtään näin perusteellista ja itsekeskeistä elämänsä tallentajaa. Kirjallisuuden puolella Klinge vertautuu sekä ihailemaansa Proustiin että Kalle Päätaloon, edelliseen hitaassa sirostelussaan, jälkimmäiseen hartaassa perinpohjaisuudessaan. Klingen ja Päätalon maailmat ovat mahdollisimman vastakkaiset, mutta kerrottavaa riittää kummallakin.

Muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin on kiintoisimmillaan 60-luvun ylioppilaspolitiikan kuvauksissa. Tulee toinen kuva 60-luvusta kuin perinteinen Vanhan valtauksen ja Lapualaisoopperan hallitsema radikalismin vuosikymmen, jonka hyvin muistan. Klinge on sekä sivussa että keskiössä, Ylioppilaskunnan historioitsijana hän tuntee perspektiivin, sen mistä tullaan. Radikalismin nousua hän seuraa puhtain kengin, kehään astumatta. Tarkkailijan ilme on usein ironinen, mutta vakavoituu, kun tulee puhe hänen omista toimistaan. (Kirjan nimi johtaa harhaan, enin osa on sentään kotimaan tapahtumia.)

Mukaan mahtuu paljon historiantutkimuksen sisäpiirien keskinäisiä nahinoita ja määrätietoista karrierismia. Saadaan tietää, mitä joku on sanonut jonkun kuulleen jostakusta sanotun, usein kirjoittajasta. Positiiviset maininnat itsestään kertoja kirjaa huolellisesti, kielteisiä ihmetellään. Akateeminen intrigointi kiinnostanee aika pientä asioihin vihkiytynyttä lukijapiiriä. Unohtuneita henkilöitä astelee von oben arvioituna kulkueena kirjoittajan silmien ohi. Jotkut tuomitaan heti kättelyssä, joidenkin arvo vaihtelee suhdanteiden mukaan. Yleensä kirjoittaja on varma arvioidensa perusteista.

Muistelijan useimmin käyttämä adjektiivi on ”tärkeä”. Tärkeitä tapahtumia, artikkelita ja kirjoja tulee tiheästi ja painokkaasti merkityksi muistiin. Sana ”tärkeä” saattaa esiintyä 3-4 kertaa samalla sivulla. Oikeastaan Klinge ei kiinnitäkään huomiota muihin kuin tärkeisiin asioihin. Ennen kaikkea hän on vakuuttunut omasta tärkeydestään isänmaan, tieteen ja kansainvälisten suhteiden kehittäjänä. Epävarmuus tai itseironia eivät horjuta hänen tyylikästä etenemistään kohti tavoitteita. Hänen monia onnistumisiaan tulee lukija tahtomattaankin ihailleeksi. (Yhden myönnetyn erehdyksen huomasin: Klinge kertoo ryhtyneensä Pariisissa tutkimaan jotakin, joka oli jo tutkittu!)

Huvittavassa omahyväisyydessäänkin teos on antoisa ja tärkeä (!) lisä läheiseen kulttuurihistoriaan. Kovin yliopistokeskeinen se luonnollisesti on. Kirjoittajaa ei voisi kuvitella ilman yliopiston fasadia taustallaan. Ilman rakasta yliopistoaan hän haukkoisi kuin hauki kuivalla maalla. Muusta kuin opillisesta elämästä hän antaa niukasti tietoja. Hän ei urheile, ei käy elokuvissa eikä teatterissa (paitsi Pariisissa), ei kapakoissa (ravintolassa ulkomailla vain hyvässä seurassa), ei lue suomalaisia romaaneja eikä vietä luppoaikaa muuten kuin purjehtien tai Lapissa retkeillen. Kutsuja on tiheästi, nekin liittyvät akateemisiin suhteisiin. Kaiken kaikkiaan hän on esikuvallinen kansalainen, ranskalaisempi kuin Pariisin hulinoivat ylioppilaat.

Odotan kiinnostuneena muistelmien jatkoa. Kolmas osa on jo täyttä vauhtia tekeillä. Riittääkö Klingellä loppuun saakka kuitteja, kutsukortteja ja pääsylippuja? Dokumenttien tallettajana hän on Paavolaisen luokkaa, erona vain, että Paavolainen ei koskaan kirjoittanut muistelmiaan eikä edes Tulenkantajien historiaa. Jatkuvatko muistelmat samaa tahtia, vuosikymmen kerrallaan, vai hidastuuko vauhti kuten Päätalolla, joka sai lopulta 600 sivua revityksi vajaasta yhdestä vuodesta elämässään…

Tänään kävimme Alvar Aallon kodissa ja työtilassa Munkkiniemessä, siis siinä varhaisemmassa Riihitiellä. Eino Leinon seuran tuttuja paikalla parisenkymmentä. Lämmin viihtyisä ja monikäyttöinen talo, erityisesti yläkerran intiimit tilat vetivät suorastaan puoleensa. Talo pitäisi nähdä kesällä, jolloin piha ja puutarha pääsevät paremmin elimellisiksi laajennuksiksi sisäsuunnitelmaan. Hyvä keksintö oli sisään käännetyt kädensijat ovissa, niihin ei hihat tartu.

Oli siellä myös Aallon öljyvärimaalauksia, en tiennyt että hän niitäkin harrasti. Lisäksi seinällä Le Corbusierin ja Légerin teokset. Hauska oli Poul Henningsenin (?) häkkyröimä muotokuva Aallosta, jota tämä piti hyvin näköisenä. Lamppumalleja monenlaisia, ei televisiota. Kirjastossa Goethea, Runebergia ja kas vain, Inhaa. Pesualtaat kylpyhuoneessa mittavat, kaksin kappalein. Näin vältettiin turha jonotus.

Olen lukenut Sotaa ja rauhaa alun sata sivua. Tästä se lähtee. Minskissä neuvottelivat samaan aikaan laihoin tuloksin. Taustakumua romaanille riittänee Ukrainassa vielä pitkään.

12.2.2015