Kolmas mies revisited

Kolmas mies  Harry Lime – Orson Welles

Matti Salon kirja Viitta ja tikari julkistettiin Matin päivänä Orionissa, ja sen perään arkisto näytti Carol Reedin ja Graham Greenin klassikon Kolmas mies. Erinomainen teko, nyt mekin Vesan kanssa saimme parhaan mahdollisen tilaisuuden uudistaa suhdettamme tähän loistavaan elokuvaan (nähty viimeksi joskus 70-luvulla telkkarista). Esitystä edelsi tietysti Matin asiantunteva johdatus.

Eihän elokuva juuri enää paremmaksi tule. Totesimme että vain mustavalkoinen kuvaus voi näin tehokkaasti tavoittaa sodan jälkeen raunioituneen Wienin uhkaavat kulissit draamalle. Kuvaus saikin Oscarin. Totta kai myös Anton Karasin sitramusiikki ansaitsee maineensa. Matin mielestä sitä on siinä liikaa. Joistain elokuvista ponnahtaa tunnussävel melkein leffaa kuuluisammaksi, viime sunnuntaina Teemalta nähty Kwai-joen silta käy toisesta esimerkistä.

Eräs pointti Matin esittelyssä oli erityisen aiheellinen. Hän painotti ohjaajan Carol Reedin pidättyvyyttä: kaikkea ei tarvitse näyttää, esim. penisilliinin vammauttamia lapsia sairaalassa. Teho voi olla suurempi, kun ohjaaja antaa katsojan mielikuvituksen toimia. Tässä Matti lähetti aiheellisia terveisiä Antti Jokiselle, joka Puhdistuksessa nimenomaan halusi piinaavasti näyttää koko sadismin. Ei se ole rehellisyyttä, kuten väitetään, vaan itsetarkoituksellista eksploaatiota. Varoitusten jälkeen jätin koko elokuvan väliin, eikä siitä tiemmä menestystä tullutkaan.

Paikalla oli leffaväkeä, arkiston vakiasiakkaita ja Matin ystäviä. Kirjaa kaupattiin, ja Matti kirjoitti tunnollisesti omistuksia. Kuten Antti Alanen haastattelijana totesi, kirjaa voi lukea kuinka vaan, alusta tai keskeltä tai lopusta, se on sopivaa junalukemista ja ehdottoman pätevä johdatus joukkoon parhaita poliittisia jännityselokuvia. Hyvin puristettu kokoon, kun takana on pitkä ja perusteellinen sukellus aiheeseen.

Vesan kanssa heitettiin yhdet viskit naapuribaarissa ja pohdittiin joitain elokuvan juonteita. Millä tämä Holly Martins houkuttelee Harry Limen lopussa siihen pieneen yökahvilaan, jossa on väijytys? Se jäi mielestämme vähän auki, mutta jokin juju siinä oli. Eipä kyennyt Mattikaan tähän tyhjentävästi vastaamaan. Mutta elokuvanhan ei tarvitse selittää kaikkea. Olimme hartaan yksimielisiä, että Kolmannessa miehessä on yksi elokuvahistorian hienoimpia loppuja, ei kovin onnellinen. (Siis se kanaalissa tapahtuvan takaa-ajon jälkeinen naisen pitkä kävely hautausmaalta…)

Olen kauan säästeltyäni alkanut vasta nyt lukea Peter von Baghin Muisteja, kun tuli näitä elokuviin liittyviä sysäyksiä. Huvittavaa että Petteri heti alussa käsitellessään suurta traumaansa, yliopistossa hylättyä lisuria, luettelee seminaarissa läsnäolleita ”syyllisiä” ja muistaa minunkin siellä ”luimuilleen”, vaan enpä ollut. Enhän käynyt juuri yleisen kirjallisuuden seminaareissa. Mutta tuttua joukkoa oli, en häpeä tulla heihin liitetyksi. Ja Petteriä elämänikäisesti raadellut muisto olisi helposti vältetty, jos vaikka prof. Kinnunen olisi heti ennen julkista tarkistusta sanonut, että historia ei luonnu tutkimuksen kriteerein arvioitavaksi. Tuloksena turha nöyryytys.

Kuinka paljon taustalla oli 70-luvun poliittista latausta, sitä ei Petterikään näköjään enää noteeraa. Hän kohtelee varsin suopeasti myös Matti Saloa, joka kirjoitti Hesariin sen kuuluisan teilauksen Petterin elokuvahistoriasta. Aika harvoin arvostelu on nostattanut vastaansa kokonaisen joukkojulkilausuman. Matin ja Petterin kaveruuden jyrkät heilahtelut olisi kirjan aihe sekin. Kuten muistelija huomauttaa, elettiin aikaa, jolloin kirjoilla todella oli merkitystä – jolloin vielä luettiin ”kaikki” ja niistä keskusteltiin, joskus näinkin kiihkeästi.

Tämän jälkeen on syytä katsoa edes muutama Oscar-palkittu leffa ennen kesäkautta, jos vain töistä malttaa irtautua. Tanskalainen 1864 oli taas karmean vaikuttava (no siinä nyt todella näytetään ”kaikki”, olkoon), ja Alcantaran perheessä vasta kamalia tapahtuu, mutta niistäkin myöhemmin. Pari jaksoa on tässä jäänyt väliin.

24.2.2015