Amerikkalainen Reality

 

Mason

Oscar-kisassa syrjitty Boyhood oli sittenkin lievä pettymys. Elokuvan juju on päähenkilön todellinen kasvu poikasesta nuorukaiseksi, siten sukua vaikka Francon jälkeen –sarjalle, jossa myös näyttelijät ovat kasvaneet ja vanhentuneet reaaliajan kuluessa. Richard Linklaterin kirjoittama ja ohjaama Boyhood  on hellyttävä ja sympaattinen kuvaus, mutta kovin loivakäänteinen ja ”tavallinen” tarina.

Toisaalta oli mukavaa, että kaikkien kovaotteisten leffojen lomaan ilmaantuu tällainenkin kasvukertomus, joka ei tavoittele mitään draamallista tai erityistä jännitettä. Asiat vain luontuvat. Ikään kuin juttu olisi vuosien mittaan kasvannut hiljalleen omia aikojaan kuten elämä itse. Kun vilkaisemme taaksemme, suunnilleen tuollaistahan se on ollut, ei kummempaa.

Erottavana piirteenä tietysti elokuvan amerikkalaisuus, sikäläiset tunnuspiirteet. Olisi kiva verrata, jos joku tekisi täällä vähän samanlaista läpileikkausta. Mutta siihen arvatenkin tulisi  mukaan enemmän ankeutta, ilotonta rähjäämistä, kiroilua ja kaikenlaista karkeutta. Boyhoodissa kaikki sujuu yllättävän kiltisti, mitä nyt joku aviomies ryhtyy ryyppäämään ja rähjäämään, mutta siitäkin selvitään äidin neuvokkuudella.

Lasten eronnut isä (Ethan Hawke) näyttäytyy positiivisena, yritteliäänä kaverina, joka ottaa isyyden vähän liiankin innokkaasti. Sallittakoon ihmetellä vähän äidin (Patricia Arquette) sivuosa-Oscaria: ihan tavallinen nyrpeän harmistunut naisrooli, ei mitenkään vastaavista erottuva. Olikohan kyse lohdutuspalkinnosta, kun elokuvan tekijä Linklater sivuutettiin. Luonnikkaat lapset tässä Oscareita olisivat ansainneet.

Erään johtoajatuksen olin kuitenkin elokuvasta poimivinani. Tämä poika, Mason (Ellar Coltrane), on kaikessa vaisussa hiljaisuudessaan itsenäinen, ulkopuolisia ”miehekkäitä” painostuksia vastustava luonne, herkkä tuleva taiteilija, jonka onnistui pitää päänsä. Hän ei kunnolla antaudu yhteenkään konfliktiin, ei kertaakaan suutu. Hänessä on hiljaista sitkeätä puolustusvoimaa, kohti omaa tietä etsiytyvää pinnanalaista itsepäisyyttä. Tässä suhteessa löysin hänestä jotain omasta kasvustani, varmaan moni muukin. Luultavasti Linklater onkin kuvannut omaa kasvuaan elokuvaohjaajaksi tämän ”ottopojan” kautta.

Boyhood ei tarjoa visuaalista tai musiikillista loistoa saati nokkelaa seikkailua kuten Grand Hotel Budapest, sen maailma on nuhjuisen arkinen ja nykypäiväinen. Ei sen eeppisyys tarjoa myöskään jännitystä, ei paljon huumoria eikä yhteiskunnallista analyysia kuin alaviittein, mutta jotain todellista ja oikeaa se tarjoaa: kuvan eräästä elämästä. Se on kuin suoraan todellisuudesta filmattu ja pätkitty, vähän turhan pitkästi ja tasapaksusti. Mutta niinhän elämä juuri kulkee. Amerikkalainen Reality.

Kun mainitsin Francon jälkeen, niin olemme nyt hyvin huolissamme Alcantaran perheen välirikosta, joka johtuu Antonion kevyestä syrjähypystä ja Mercedesin loukatusta tiukkuudesta. Näin kireälle ei Linklater missään kohdin vienyt tarinaansa, koska siinä ei ratkaisuvaiheita tai aikuisten motiiveja edes näytetty. Kaikki nähdään pojan silmin, hän saa tietää vain sen, minkä itse huomaa, ei muuta. Äidin tai sisaren omaan maailmaan ei juuri mennä. Sekin kuuluu ”todellisuuselokuvan” tahallisen kavennettuun luonteeseen.

Näimme tämän onneksemme Maximissa, jota täytyy kannattaa, muistakaa se, jotta edes yksi tyylikäs elokuvateatteri säilyy Helsingissä.

26.2.2015