Hyvä komedia

Flirttikurssi

Eija Vilpas, Eppu Salminen ja Jari Pehkonen kovassa vedossa.

Niin, millainen on hyvä komedia? Helppotajuinen ja hauska? Joo totta kai, mutta pientä sanomaakin saisi olla. Lisäksi hyvät näyttelijät ja osumatarkka ohjaus.

Nämä ominaisuudet löytyivät niinkin heppoisen tuntuisesta jutusta kuin Arena-näyttämön tuotteesta Flirttikurssi 55+. Sillä päätimme keventää kevätkauden päätöstä ennen maalle muuttoa. Yllättävän viihdyttävä ilta siitä kehkeytyi.

Näytelmä on saksalaista tekoa, minkä olisi pitänyt herättää epäilyksiä. Ovatko saksalaiset komiikan mestareita? No tämä Lutz Hübnerin kirjoittama näytelmä oli ainakin aivan laadukas. Viisikymppisestä Hübneristä en muista koskaan kuulleeni, vaikka veikko on sylkenyt koneestaan pitkälti yli 30 näytelmää. Näin vähän me tunnemme läheistenkään maitten dramatiikkaa.

Konsepti on simppeli ja tuntuu ensin kaavamaiselta. Yli-innokas amatööri pitää parinmuodostuskurssia senioreille eli työiän ylittäneille, kuten muuan henkilö täsmentää. Kurssi menee aivan poskelleen, jonka jälkeen osanottajat päättävät jatkaa juhlimista omin päin. Lopusta ei kannata kertoa, etteivät pikkuyllätykset valu tyhjiin.

Ei siis mitään maata kaatavaa. Mikä tässä sitten huvittaa? Sanoisin että tuikitavallisten ihmisten reaktiot, heidän toiveensa ja ahdistuksensa. Heidän pienet ja suuret eleensä. Heidän tunnistettavuutensa, varsinkin kun näytelmää on vähän sovitettu Suomen oloihin, ainakin nimistöä. Yksinäisyydestä, sen karkottamisesta, ihmisen kaipuusta toisen luo oli kysymys.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on tajunnut arkikomedian mahdollisuudet. Ei pidä liioitella, tyyppi sinänsä voi olla huvittava, jos hyvä näyttelijä saa hänet elämään. Ja nämähän saavat. Koko kokenut kaarti Heidi Heralasta, Eija Vilppaasta, Leena Uotilasta Tom Wentzelliin, Pertti Koivulaan ja Jari Pehkoseen luo aika hykerryttäviä tyyppejä, joiden kontrastina liehui nuori Heidi Lindén. Eppu Salmisella on kiihkeä urakka näyttää, kuinka kurssin vetäjä voi perusteellisesti epäonnistua, ja hyvin mokasikin homman.

Kyllä, heitä katseli ja kuunteli mielikseen. Kaikki olivat oikein osuvia hahmoja, kullakin oli hetkensä. Myönteinen yllätys oli sekin, että kun minun pieni persoonani sai repliikeissä huomiota osakseen, se tapahtui kerrankin ihan kivasti ja lempeästi – kun yleensä on saanut varautua vinoon vituiluun.

Vanha leffateatteri Tuulensuu on teatteriksi muuntuneena ahdas mutta jotensakin kodikas. Väkeä oli salin täydeltä ja varsinkin narikan ja käytävien täydeltä. Mutta kyllä siellä pärjättiin. Samassa teatterissa olen nähnyt pikkuskidinä ensimmäisen Pekka Puupääni, ja ikäni muistan kuinka toivoin, ettei tää vielä vaan loppuisi. Tämä nyt ei ollut ihan yhtä suuri elämys, mutta kohtalaisen mukava kumminkin.

22.4.2015