Syyskesän lämmin päivä

Suomen Laulu

Eiran rannassa on kiva aamulenkkeillä. Kovin laitetulta se vain alkaa tuntua. Birgitta jo sulki ovensa, mutta kolme kahvilaa jatkaa, uutena Sedu Koskisen paikka. Ja väliin pusataan täyttä häkää saunakeskittymää, nimenään mielikuvituksellisesti Löyly. Uimarantakin toimii, vielä siinä käydään. Varsinainen Helsinki-riviera syntymässä.

Ursulaan istahdin iltapäivällä, tapasin Eevis Kolsin, Inhasta juttelimme. Hyvin tarkeni juoda kahvit ulkona. Siitä reippailin Korkeavuorenkadulle, katselin divareita ja tilasin kirjastosta pari opusta. Entisen Jugoslavian tapahtumat alkoivat kiinnostaa.

Edelleen flaneerasin kauppatorille ja poikkesin sisälle Kaupungintaloon. Sehän kannatti, siellä alkoi dramatisoitu juhlakonsertti neljän säveltäjän Sibeliuksen, Nielsenin, Nystedtin ja Sviridovin kunniaksi. Suomen Laulu täyttää 115 vuotta, sen vaiheista oli näyttely yläaulassa. Juhlaan monta aihetta. Esko Kallio johti konsertin.

Hauska juttu: tapasin luokkatoverini Jyrki Malmion, laulumiehiä, ja hän esittäytyi arvokkaasti Griogori Sviridoviksi, Sosialistisen työn sankariksi ja Andropovin suosikiksi. Jykillä oli siis rooli konsertin dramatisoiduissa osissa, kolmella muulla säveltäjällä oli heilläkin edusmiehensä. Ihan näppäriä kevennyksiä nämä pienet speksit laulujen lomassa.

Pormestari Jussi Pajunen avasi tilaisuuden. Samalla tutustuin pitkästä aikaa (ellen peräti ensi kertaa) Kaupungintalon upeaan empire-juhlasaliin. Miksi siellä ei ole tullut käydyksi, vaikka olen sijoittanut tänne entiseen Seurahuoneeseen  yhden kohtauksen romaanissani Senaatin ratsumies. Eikö ole ennen ollut kutsuvia tilaisuuksia? No nyt sain ihailla salia kyllikseni.

Hienosti soi kuoro, jopa Sviridovin vähän vaikeammissa soinnutuksissa ja Nielsenin moteteissa. Sibeliukselta tuttujen ohella pari vähemmän kuultua kuten Sortunut ääni Kantelettaresta ja Knapen Män från slätten och hafvet. Akustiikka yllättävän hyvä, sali melkein täys kaupunkilaisia. Konsertti tarjottiin meille juhlaryypyin ilmaiseksi!

Kenkäni kääntyivät kotimatkalla itsestään Kappeliin, missä kohtasinkin Pirjo ja Kai Westmanin, taannoiset isäntäni Krunikan Paavolais-sessiossa. Muisteltiin hyviä keskusteluja, haukuttiin teatteriohjaajien vimmaa repiä klassikkonäytelmistä itsensä näköisiä väännelmiä. Tekisivät samalla vaivalla omia näytelmiä. Pirjon,  entisen Näytelmäkirjailijaliiton toiminnanjohtajan, kanssa olimme samaa mieltä siitä, että kirjailijan tekstiä on syytä paitsi kunnioittaa myös käyttää semmoisenaan. Ei se siitä pahene eikä särkemällä ainakaan parane.  Katsojina oivallamme aikatasojen nivelet ja yhteydet ilman että niitä meille tarjottimella tyrkytetään.

No siirsinhän itsekin Sillanpään esikoisromaanin henkilöt kesällä nykyaikaan, mutta silloin kirjoitin heistä kokonaan uuden näytelmän, eri tarinan ja itsenäisen juonen. Ero on pieni mutta olennainen.

Lämmin, aurinkoinen syyskesän päivä. Saavu syksy leppeästi, tuule tuuli pehmeästi.

30.9.2015