Huippuhetkiä

  suomi-nuoret-leijonat

Aika ainutlaatuista, että joulun seutu tarjoilee tällaisia elämyksiä ja vieläpä päällekkäin.

Oli lopulta valittava jääkiekon ja huippusarjan välillä, onneksi tekniikka mahdollisti molemmat. Nuorten kiekkohurmio valtasi päähuomion.

Vasta kisojen mittaan tempauduimme mukaan näihin lätkämittelöihin. Poikani tiedotti kyllä heti aluksi, että jos haluan parasta jääkiekkoviihdettä, näitä matseja on katsottava. Ei turhaan yllyttänyt.

Jotakin hyvin aitoa, raikasta, vauhdikasta, taitavaa, sinnikkään yritteliästä näissä pojissa oli. Koventuneessa urheilubisneksessä jo harvinaisempaa. Loppuottelu oli, kuten monella suulla on todistettu, draamaa parhaimmillaan. Ei kukaan käsikirjoittajakaan tällaiseen olisi yltänyt – jos olisi yrittänyt, olisi syytetty laskelmoinnista ja liiallisesta epäuskottavuudesta.

Joskus todellisuus on nautittavampaa kuin keksitty. Tämä oli sitä.

Mutta mihin myllyyn nämä vielä herkät, avokatseiset, iloiset pojat joutuvat, kun ammattilaisrullat heidät nielaisevat? Hyytyykö siinä Jesse Puljujärvenkin valloittavan pohjoinen hymy? No varsin järjissään tuo Teemu Selännekin näkyy kaikesta selvinneen.

Loppujuhlat Stadikan edustalla, jotka yhä jatkuvat, taas ovat venytetyn epädraamallisuuden koulunäyte, kuten monet aiemmatkin. Lapsia huudatettiin pakkasessa puolikäheiksi, räppärit ja lämppärit keikkailivat mekaanisella tyylillään. Mutta sielläkin odotetut kiekkoilijat säilyttivät huolettoman karismansa.

x x x

255px-DowntonAbbey

Mahtoiko käsikirjoittaja Julian Fellowes tietoisesti päättää, että maineikkaan, loistavan Downton Abbeyn on saatava niin täydellinen happy end kuin mahdollista?

Siinä hän ainakin onnistui, kaikki suhteet solmiutuivat, kaikki ristiriidat ratkesivat, kaikkien oli tuona jouluna 1925 haikean onnellista olla Edithin häissä. Aivan huvittavassa määrin samaan päätösosaan mahtui näin pakahduttava määrä täyttymystä ja iloa.

Meistä täällä ainakin oli hienoa, ettei sarjan luoja lainkaan hävennyt, ei arastellut eikä pelännyt kritiikkiä liiasta sentimentosta, vaan antoi palaa täysillä – tietysti kaikella sillä hillityllä tyylitaidolla, jolla koko sarja oli toteutettu. Ihmeellistä ja liikuttavaa.

Hiukan ihmettelen vain sitä, että Ylen kaavamainen viikko-ohjelma säilyy tällaisessakin tapauksessa. Miksei molempia päätösosia olisi voitu sijoittaa joulun pyhiin kuten Britanniassa. Vai olisiko silloin jouluhössötys aterioineen haitannut katselua? Tuskinpa vaan.

Yksi elämysten tuottaja siis poistuu, mutta ei hätää. Sijalle saatin yhtä upean vaikka aivan toisensävyisen saksalaissarjan Heimat aloitus. Kun se ensi kerran meillä nähtiin 1986, olin Lontoossa opettamassa ja sain vain kirjeissä vaimoni Elinan vaikuttuneita kuvauksia siitä. Sittemmin olen nähnyt sen kaiketi kokonaisena, mutta aion takuulla katsoa taas. Marja pääsee nyt vasta kyytiin.

Ja taas vanha vaikerrus: miksei edes osaksi näin vahvaa, historian läpäisevää kotiseutusarjaa ole meillä saatu aikaan? Itsenäisyyden juhlavuoteen sen olisi viimeistään pitänyt valmistua. Vai onko jotain sen suuntaista kenties tulossakin? Saadaanpa nähdä. Suurfilmeillä tai mittavilla sarjoilla ei ole ollut onnea tässä karussa maassamme.

Mutta siitä viis, onhan nyt loppiaisena ollut syytä monenkertaiseen iloon – televisiosta! Niinpä niin, tuosta monien vähättelemästä ihmeiden näytelaatikosta.

6.1.2015