Kirkossa ja konsertissa

pieta

Täällä on tavallinen lauantai, sillä pyhäinpäivä meni jo. Postikin on auki. Kirjoittelin jonkun kortin kantakahvilassa Ponte Vittorio Emmanuelen korvassa.

Tulin sillan yli Pietarinkirkosta. Voi miten se on turismin turmelema.  Jo aukio aitoineen, häkkyröineen, poliiseineen, jonoineen, tuolirivistöineeen käskyineen ja kilpineen on juhlavan luonteensa menettänyt. Muistan vielä vapaamman ajan, iäksi kadonneen.

Eino Leino ihaili yli sata vuotta sitten, kuinka vaivattomasti italialaiset poikkeavat kirkkoonsa ja kuinka  meillä on liikaa pyhyyden kunnioitusta. Pietarinkirkossa hän tapasi messuavan kuoron, ”jonkun pyhimyksenkuvan likaista varvasta” suutelevan ryppyisen eukon, englantilaisen matkaseurueen baedekerit kädesssä ja naputtelevia rakennusmiehiä alttarin ääressä – ”kaikki mitä suloisimmassa sopusoinnussa”.

Mitä sanoisi Leino nyt tungeksiessaan japanilaisten ryhmien loputtomassa ruuhkassa kirkon aidoilla ja muovituolipattereilla ahtautetuilla käytävillä? Tuskin ihailisi sopusointua. Vain yläilmojen kupoleiihin katsomalla voi vielä tavoittaa jotakin vanhasta avaruudellisuudesta. Leino  ei tunnistanut pyhää Pietaria, jonka ”likaista varvasta” ei enää pääsekään suutelemaan, se on kulunut sileäksi ja aitojen takana turvassa.

Kännykkäkameroiden metsän läpi raivasin tieni Michelangelon Pietan äärelle. Vähän kummallinen veistos, kovin nuori  Maria kannattelee siinä itseään vanhemman näköistä, aikuisena retkottavaaa poikaansa. Saamani tiedon mukaan veistos herättti aikanaaan tämän epäsuhdan ja alastoman karkeahkon Jeesus-hahmon vuoksi skandaalimaista pahennusta. Nyt sitä rynnäköimme toisiamme tuuppien ihastelemaan.

Skandaalia kuulemma tehosti veistäjä itse kiinnittämällä Marian rinnan yli nauhan, jossa luki: MICHAELANGELUS FLORENTINUS ME FECIT. Tekijää otti päähän, että  kardinaali yritti omia veistoksen vastuulleen. Koskaan ennen ei uskonnollista teosta ollut signeerattu.

Poistuessani kirkosta en voinut  olla kadehtimatta Leinoa enkä myöhäisempää Waltariakaan, jotka saivat lähestyä kristikunnan pääkirkkoa avoimen vapaan torin läpi ja mennä sisään muina miehinä, jonottamatta turvatarkastukseen. Olisiko Waltarin ekstaattinen elämys, josta hän on kertonut, ollut mahdollinenkaan nykyisen turistitulvan puristuksessa?

Illalla valitsin toisen suunnan, Accademia Nazionale di  Santa Cecilian konserttisalin urheilukenttien tuntumassa, paroni de Coubertinille omistetun kadun varrella. Kähärätukkainen Rafael Payare johti Debussyn ja Saint-Saënsin pienempiä  teoksia sekä Berliozin Sinfonia fantastican. Orkesteri oli  Accademian oma, seinänaapurini Eero Hämeenniemen mukaan viimeinen Roomassa, missä taidelaitoksia on rajusti karsittu.

Kelpasi parvekkeella kuunnella. Siinä ajatukset lähtevät vapaasti risteilemään. Täällä on iltaisin aikaa tällaiseen, kotona ei mukamas olekaan. Sellotaituri Luigi Piovano sooloili kauniisti Sain-Saënsin konserttoa. Berliozin fantasia oli eloisa ja yllätyksellinen, rumpuja ja kelloja käytettiin vilkkaasti. Yleisö oli aika pidättyväistä, vieressäni aristokraattinen herra ei taputtanut kertaakaan. Vaimo oli ilmeisesti pakottanut konserttiin.

Taksijono ulkona konsertin jälkeen oli hyvin organisoitu, järjestysliput jaettiin käteen, mutta harvakseen tuli autoja. Ohjelmanumero sekin seurata jonottajien kärsimättömiä reaktioita. Päätin musiikillisen illan taas Vittorio Emmanuelen sillan korvassa, nyt mainiossa kalaravintolassa. Calamari ja kylmä valkkari saivat kyytiä.

5.11. 2016