Minna Canth, mahtimuija pyörteessä

Kaarlo Bergbomilla ja Minna Canthilla ei aina synkannut.

Heti sanottava, että Kansallisen näytelmä oli lievästi myönteinen yllätys. Olin kuullut luotetuilta tahoilta siitä pari hyvin kriittistä lausuntoa ja yhden myönteisen. Eikä Hesarissakaan näytelmää suuremmin ylistetty.

Eihän tämä Seppo Parkkisen kirjoittama juttu mikään näytelmä olekaan. Pikemmin se on tatterinomainen esitelmä valituin näytelmäkatkelmin. Voisi puhua myös  rapsodisesta teatterihistoriallisesta kavalkadista. Mitään draaman jännitettä tai yhtenäistä kaarta ei ole tavoiteltukaan. Tyydyttiin väljästi kertovaan rakennelmaan, jossa nopeat viitteet vilauttivat henkilöistä sentään joitain eläviä piirteitä esiin.

Onkohan Kaisa Korhoselle jäänyt takavuosien taisteluohjaukset takaraivoon, kun tässäkin ryhmitytään alussa ja lopussa ja vähän välissäkin yhtenä rintamana yleisöä puhuttelemaan. Muuten ohjaus hajautuu sirpaleiksi ja nostattaa Canthin näytelmien huippukohtauksia muistoihin. Jotain levollista kertovaa otetta tässä silti on. Esitys on totisesti informatiivinen, mutta edellyttää silti katsojalta jonkun verran omia pohjatietoja.

Yksi mieskatsoja moitti väliajalla kovasti päähenkilön Miina Canthin esittäjää aivan epäuskottavaksi.  Ehkä tämä Cécile Orblinin nuorekas, erittäin puuhakas ja intomielinen Miinu hämmentää niitä, joilla on mielessä tuttu tanakka matroonapatsas. Sitä tässä lähdetään reippaasti särkemään. Kyllä minusta tämä tavoitti jotain ydintä Minnan aatteellisesta palosta ja yhteiskunnallisesta eetoksesta, mutta henkilön inhimilliset heikkoudet jäivät katveeseen. Tämä on sittenkin aika ihanteellinen suurnaiskuvaus.

Ristiriidat Suomalaisen Teatterin kanssa nousivat hyvin esiin, eivät sen sijaan henkilökohtaisemmat intrigit Kuopiossa Ahon tai Järnefeltin perheen kanssa. Aho esiintyy kriitikkona kielteisessä valossa. Järnefelteistä vain Arvid käy lavalla puku päällä, ei jälkeäkään hänen tolstoilaisesta sarka-asustaan, vaikka Tolstoin aatteista hiukan puhutaan.

  Ida Aalberg tutkii plaria.

Jukka Puotila on mainio Bergbomin hahmossa pienin sarkastisin elein ja rykäsyin. Hän ainoana vastaa edes pikkuriikkisistä huumorin siruista esityksessä. Hieman tunnistavaa naurahtelua katsomossa syntyi, kun Kristiina Halttu otti Ida Aalberg -asennon esiripun välissä. Halttu on muutenkin kaunis ja ylväs Ida, hyvin hurmaava. Enempäänkin nämä kaksi näyttelijää olisivat yltäneet, kun olisi ollut materiaalia. Sama koskee Emilien lämmintä hahmoa Pirjo Luoma-ahon esittämänä.

Puhuttiin vierustoverin kanssa siitä, että mahtaa olla melko raskas näyttelijöille tällainen rakenne, missä oikeita kohtauksia ei tule, vaan täytyy silloin tällöin piipahtaa heittämään muutamia repliikkejä. Korvausta tuli niistä Canthin omista näytelmäkatkelmista, mutta ei niistäkään noin kylmiltään päässyt juuri lämpenemään. Hyvää opetusmateriaalia joka tapauksessa. Tästä on varmaan jo tullut koululaisten ihan aiheellinen pakkopulla.

Mutta ne kansainväliset liitännät olivat ehdottomasti liikaa! Mitä ihmettä Minna teki yhtäkkiä muka Pariisissa juttelemassa Emile Zolan kanssa sujuvaa ranskaa? Kun muu aineisto on melko totuudenmukaista, tämä hyppää ulos kehyksistä. Moni ottaa todesta tämänkin matkan, vaikka tarkoitus oli kai vaan markkeerata näin konkreettisesti Minnan yhteyksiä eurooppalaisiin virtauksiin. Vielä älyttömämpi oli lopun hyppy Pietariin Lokin ensi-iltaan, jolla ei ollut mitään tekemistä Minna Canthin kanssa. Pelättiinkö liikaa suomalaista kotikutoisuutta? Irralliset lisät tuntuivat yksinomaan keinotekoisilta.

Kaikesta huolimatta suosittelen tätä Marjalle ja tyttärelleen ennemmin kuin Tampereen Viitaa, kun puntaroivat yhteistä teatterikeikkaa. Onhan tämä sentään kulttuurihistoriallisesti rikkaampi ja antoisampi paketti kuin Viidan kapea, sinänsä kunnioitettava, miehisen tuskainen ähinä pispalalaisessa viitekehyksessä. Kummastakin sopii aloittaa Suomen  juhlavuoden teatterikatselmus.

13.1.2017