Muisteluja Irwinistä

Sanottakoon heti, että Viimeinen laulu on Heiskan Kesäteatterin paras tuote tähän saakka. Olen nähnyt kaikki kolme edellistäkin. Tässä on jo ihmiskuvan rakentamisen yritystä ja joitakin hyviä haikeita kohtauksia.

Harmittaa vain, että pienellä vaivalla tästä olisi saanut suorastaan kelpo näytelmän. Nyt ei mitään yhtenäistä kaarta yritettykään. Tuntuu, että tekijät ( Tapio Parkkinen, Rami Saarijärvi) ovat haastatelleet Riitta Hammarbergia miehestään Antista eli Irwinistä ja panneet sitten hänen juttunsa paperille siinä järjestyksessä kuin ovat ne muistaneet.

Näin Irwin saa äkkiä kuolla kupsahtaa, ja seuraavassa lauletaankin jo täysillä ”Rentiun ruusua” ja lähdetään kovalle kiertueelle. Eihän kronologiasta aina tarvitsekaan välittää, mutta tämän sikermän siirroille en keksinyt mitään varsinaista punaista lankaa – paitsi että lesken muistot nyt hajoavat sinne tänne.

Toinen outo juttu on se, että kun käytössä on niinkin osuvan näköinen tyyppi ja hyvä laulaja kuin Jarmo Grek – miksi ihmeessä häntä ei käytetty enemmän. Tässä Irwin jää oman tarinansa vaisuksi sivustakatsojaksi, muutaman laulun saa sentään itse laulaa. Selitys on taas siinä, että tässä tehdään Riitan tarinaa eikä niinkään Irwinin. Ja hyvä sekin, että kerran vaimo nousee etualalle eikä aina renttu sankari.

Riitan osassa onkin hyvä löytö, Virpi Muikku. Hän laulaa loppua kohden yhä varmemmin ja näyttelee aidosti ja jopa koskettavasti. Antaa asioiden puhua, ei turhia tunteile. Tietysti avioliiton syvät varjot hiukan pehmennetään, mutta viittaillaan sentään Antin elämäntyyliin. Ei sen kestäminen ihan helppoa ollut. Irwin kuoli saman ikäisenä kuin Eino Leino. Tosin Leinon aallokko oli jonkin verran syvempi…

Jospa olisikin ollut edes jokunen draamallinen kohtaus Antin ja Riitan elämästä, se olisi sähköistänyt ja ryhdistänyt esitystä kummasti. Nyt mennään kovin laimeasti Antin muistoa kaunistellen, mihin eritoten äidit (Paula Perälä ja Hilkka Vuorenmaa), nuo toivossa väkevät, ponnekkaasti osallistuvat. Mieleen jäi Riitan tokaisu: ”Ilman äitiä ei Antista olisi koskaan tullut Irwiniä.” – Siihenkö äiti tosiaan tähtäsi?

Laulutöistä on näyttämöillä paljon kerrottu, eikä tämä ole huonoimmasta päästä. Rehellisyyden karhea kulmakin välillä vilahtaa. Irwin Goodmanin ura jää tietysti taka-alalle, esimerkiksi Vexi Salmen ratkaiseva osuus loistaa poissaolollaan. Tappi Suojanen (Olli-Pekka Junttila) sen sijaan posoilee keskushenkilönä, vaikka jäi todellisuudessa pian taustalle. Joukon vanhin Jussi Snellman (88) kunnostautuu taas sekä laulajana että tanssijana.

Ohjaaja Johanna Reilin on jättänyt joukkoaan liiaksi istumaan tai seisoskelemaan tapausten laidalle. Kankeita ovat monet vuorosanat, ja muistivaikeudetkin vielä kiusaavat, mutta varmaankin esitys vetreytyy vanhetessaan. Kyllä Heiskalla kelpaa istuskella (melko epämukavilla penkeillä) toista hyvin erityyppistä taiteilijatarinaa odotellessa…

30.6. 2017