Upseerimuistoja

Oli jotensakin tunnelmallinen matka Haminaan. En ole siellä käynyt sitten vuoden 1967, jolloin RUK:n kurssi 124 päättyi. Ohi olen ajanut monesti. Löysin sentään pyöreiden katujen lomasta vanhan tutun varuskunnan.

Entiseen armeijatyyliin sain noukkia vuodevaatteet häkistä ja kantaa ne sylissä tupaan. Déjà vu. Näin alkoi varuspalvelu aikoinaan Pohjan prikaatissa. Sieltä sitten heitettiin tänne Haminaan.

Alkoi hahmottua joitakin tuttuja naamoja. Vähän harmaantuneita päitä ja naavoittuneita naamoja, mutta tunnistettavia yhtäkaikki. Heti syntyi välitön kontakti. Peräti 140 poikaa oli saapunut vanhalle sotatantereelle.

Muistelimme varsinkin sissijotostamme kokelaina Sodankylästä Ivaloon. Tehtiin tukkilautta ja lasketeltiin alas Ivalojokea, toiset vuorollaan marssivat maitse. Parhaiten se oli jäänyt mieleemme koko sotaväkiajasta. Sissiluutnantteja, tiedustelujoukkueen johtajia meistä koulutettiin, mutta tosihommiin ei onneksi koskaan jouduttu.

Oli tapaamisessa ohjelmaakin. Päivällä kuultiin tykittäviä puheita ja esitelmiä täsmälliseen armeijatyyliin. Vakuutuimme että kriiseihin, jopa kyberhyökkäyksiin on varauduttu. Venäjä oli vielä selvemmin uhkana kuin 50 vuotta sitten. Silloinhan vihollinen tuli aina Kattilaistentien suunnasta. Muistan kuinka junaillessa sijoittelin joukkuettani puolustukseen sattumankaupalla ihan oikeaoppisesti.

Mika Waltari oli täällä myös sijoittanut joukkueensa mitenkuten puolustukseen. Tilanne oli uhkaava, vihollinen kiertänyt selustaan. Kapteeni karjaisi: ”Oppilas Waltari, kuinka toimitte?” Vastaus tuli hiljaisella äänellä: ”Komennan lakki päästä, rukoilkaamme.”

Illalla istuimme upseerikerhon pitkissä pöydissä ja herkuttelimme notkuvan pöydän antimilla. Juotavaakin oli kohtuullisesti. Iloksemme entinen joukkueenjohtajamme Pentti Virtanen saapui pöytäämme, ja siitähän juttu urkeni. Muistimme seitsemän päivän sotaa, jota seurattiin päivä päivältä kesäkuussa 1967. Silloin kasvoi usko pienen maan kykyyn selvitä voitokkaasti ylvoimaisesta yllätyshyökkäyksestä.

Pentti ”Kuiskaaja” Virtanen oli harvinaisen kovaääninen upseeri, joka tuntui nyt leppoisasti rauhoittuneen. Hän vakuutti, että me kestämme kaikki hyökkäykset ainakin seuraavat 20 vuotta, rautaa ja taitoa riittää. Siihen oli uskominen. Tuli turvallinen olo siinä kahvin ja konjakin äärellä.

Nukuin sentään muutaman tunnin tuvassa tutunomaisten kuorsausten säestyksellä ja lähdin aamutuimiin ajamaan takaisin Hämeenkyröön, missä oopperan viimeiset esitykset odottivat. Museo ja Mannerheim-kävely oli nyt jätettävä.

6.8. 2017

PS Yllä oleva takki kunniamerkkeineen ei kuulu tämän kirjoitajalle! Joukossa oli nääs ansioituneitakin.