Suven huippu jo käsillä

Vanhimman tyttäreni Ainon syntymäpäivänä ilahduttaa monikin asia. Tietysti muistot. Toiseksi ihmeellinen sää, joka jatkuu ja jatkuu. Kolmanneksi taloudellisen tilanteen kohentuminen raskaan talven jälkeen: kustantajan huojentava tilitys saapui! Ja päälle päätteeksi kirjastokorvaus ja semmoista pientä. Oooperastakin voi vielä jotakin herua. Joten hengissä pyristellään ainakin tämä kesäkausi.

Joka näyttää viettävän hurmaavimpia hetkiään juuri tänään. Vielä kukkivat kaikki yhtaikaa: tuomi, omenapuu ja syreeni! Kohta riennän tästä pihatöihin ja savusaunan lämmitykseen. Mutta ensin oli taas tarkistettava pari lukua Kiannosta ikään kuin se ei valmistuisi ikinä. Kärsivällisyyttä, hyvä tutkija.

Viikolla vietin vielä vilkasta keikkailua. Käytiin Simo Juvan kanssa valistamassa lohjalaisia Eino Leinosta – Juvalla tapansa mukaan täydelliset kuvat ja runoanalyysit matkassa. Selvisin nipin napin tentistään. Parhaita matineoita, koska aihe otetaan ihan vakavasti ja kansaakin tuli kuulemaan hyvä salillinen ihanasta kevätillasta huolimatta.

Sitten juttelimme toisen norssiveljen Aarno Cronvallin kanssa niitä näitä musiikkivalintojen lomassa Suomalaisella Klubilla – ohjelma ulos Radio Classicista huomenna sunnuntaina klo 15. Kun on niin rutinoitunut ja perehtynyt haastattelija kuin Arska ei puhujalla ole mitään huolia. Ja lopuksi vielä: Orioniinkin tuli toistakymmentä friikkiä katsomaan Jack Witikan vanhaa Siljaa (1956), jota minun oli määrä esitellä. Promoottorina jo kolmas norssiveli Antti Alanen. Sujui sekin, eikä se ihan pöllö elokuva ole – aikaa myöten muuttunut aina vain sympaattisemmaksi, vaikka kantaa romaanista tietysti vain pelkistetyn rungon.

Maria-Liisa Nevala kummastelee uudessa Wittikka-kirjassan sitä, että elokuvassa on peräti neljät tanssit ja sitä minäkin pidän liian toistuvana keinona. Merkittävä on vain se viimeinen talkootanssi Kulmalassa, josta Silja lähtee Armaan matkaan. Huvittaa kuinka läheltä omasta elämänpiiristään Sillanpää otti Rantoon, sen professorin (toivekuvan itsestään) ja serkkunsa Kulmalan Sofian, jonka tytär oli vuokraemäntämme tuolla Mäkelässä (eli Kulmalassa) monet kesät silloin, kun Aino ja Alma syntyivät. Oi niitäkin onnellisia aikoja!

Mutta nyt on riennettävä leikkaamaan ruohoa, joka kasvanut humahtaen ihan silmissä – kaikkialla viheröi ja juhlavoi. Ei elämä juuri tämän täydellisempää voi olla.  Miten tästä ”saisi kaiken irti”, kuten jo Salon Matti aikanaan täällä kävelyretkillämme murehti. Yritetään edes, jonkun rippusen. Liian ylivoimaista on alkusuven huhmeinen hurmaavuus!

26.5. 2018