Teatterikesän tekijöitä

Avajaisissa oli hauskaa 1979, oikealta Timo Tiusanen, Olavi Veistäjä, Kalevi Kivistö ja kaupungin edustajana Vilho Halme. Taustalla näyttelijä Pentti Kultala.

Kaikesta on niin kauan. Muistan kuinka jännittävä tapahtuma Tampereen Teatterikesä oli 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisiä kertoja siellä sekoilin. Vielä pari vuosikymmentä myöhemmin Teatterikesä oli taiteellisesti ja poliittisesti jännitteinen, suorastaan kihelmöivä tihentymä. Sittemmin se on luisunut tavanomaiseksi festariksi.

Kiitos Seela Sellalle, joka muisteli tämänkertaisissa avajaisissa Olavi Veistäjää. Hän oli Teatterikesän perustaja ja primus motor koko sen loiston ajan. Samalla Veistäjä tarjosi kovan vastuksen radikaaleille vastustajilleen. Hänen ansiostaan Teatterikesä oli niin hauska, koska oli tärkeää hyökätä Veistäjää vastaan ja haukkua kesä muutenkin. Reilusti oikeistolainen Veistäjä sähköisti Parraksen pakinoillaan Aamulehden ja Tampereen teatterit ja suuren osan muunkin maan teatteri-ilmastoa. Parras oli viimeinen, joka seurasi koko teatterikenttää ja matkusti katsomaan esityksiä Helsingistä Kouvolaan ja Turusta Rovaniemelle. Sellaista kriitikkoa ei enää ole.

Myös Matti Kuusela kunnostautui tapansa mukaan ja laati aukeaman Aamulehteen Veistäjän merkityksestä. Nyt professoria voidaan jo tarkastrella ilman taannoisia vastakkaisuuksia. Vastustajatkin myöntävät Parraksen pakinoiden pirullisen piristävyyden. Siihen aikaan teatteri koettiin  yhteiskunnallisesti todella tärkeäksi, nyt se on osa valtaisaa viihdekohinaa.

Radiouutiset muisteli vain Teatterikesän myöhempää vetäjää Vivica Bandleria, joka kansainvälisti ja kevensi kesän tarjontaa 90-luvulla. Se tarkoitti katuteatteria, kiertäviä ryhmiä ja tyypillistä festarikamaa. Kotimainen katselmus haudattiin. Todelliset jysäykset jäivät Veistäjän aikaan, silloin Tampereella nähtiin Jiri Mentzel, Dario Fo ja muita eurooppalaisia ja tähtivieraita sekä unohtumaton afrikkalainen iskuryhmä.

Onhan Teatterikesässä nytkin vähän sähinää. Jouko Turkkaa pudotellaan jalustalta. Kuinkahan se onnistuu nuorilta naisilta? Heille Turkka on kertomusten ympäröimä legenda. Me jotka olemme kohdanneet Turkan tulisen katseen voimme vain hyväntahtoisesti hymähtää. Olivathan hänen opetusmetodinsa järjettömiä ja kohtuuttomia, mutta tuloksia syntyi. Olihan hänen ihmiskuvansa (ei vain nais-) vääristynyt ja väkivaltainen, mutta teatterin lavalla roiskui aina elävä henki – kunnes ohjaaja menetti otteensa ja sortui hapuileviin syväsukelluksiin ja hervottomiin tehosekoituksiin. Jotenkin tuntuu silti tyhjältä, kun Turkan ja Kalle Holmbergin kaltaiset urokset ovat poissa. Nyt heille naisvoimin buuattaisiin. Aika on äkkiä muuttunut. Ei kukaan voi enää heidän saappaitaan täyttää, tuskin heitä pysyvästi mistään pudottaakaan.

 

Huomenna Teatterikesän ollessa kuumimmillaan siunataan Tuomiokirkossa teatterineuvos Tapani Perttu, komea näyttelijä ja poliisin poika Hämeenkyröstä. Tampereen Teatterissa hän uransa aloitti, Rauli Lehtonen vei West Side Storyn Wieniin 1960-luvun alussa – siitä tähtitaival avautui. Seppo Mäen kanssa Perttu teki parhaat roolinsa, niin Sugarissa kuin Salierina Peter Shafferin Amadeuksessa. Hän pärjäsi niin farssin kuin draaman sankarina. Jack Witikan ohjaama Amadeus oli huipputyö, siitä ura urkeni Kansallisteatteriin. Siellä Pertun juhlanäytelmänä oli Yasmina Rezan Taide. Mannerheiminakin hän esiintyi. Aina hänen karismansa vaikutti.

Muistan kuinka Perttu korvasi Eetu Salinin Pyynikin Pohjantähdessä. Kuinka kunnioittavasti Kalle Holmbergkin häneen suhtautui, vaikka useimmiten räyhäsi näyttelijöille. Perttu tekikin komeasti Salinin agitaation, vaikka oli aatteellisesti vastakkaisen suunnan miehiä. Laulajana hän laajimman maineensa saavutti, mutta täytti näyttelijänä sellaisen miehisen mitan, johon harva enää yltää.

Viimeksi tapasimme Tapanin sisarensa Tuulikin 80-vuotispäivillä Koskilinnassa viime kesänä. Ei häneen enää saanut kontaktia, hän oli jo liukumassa pois.

Kuten sanoin, kaikesta on niin kauan. Ja persoonallisuudet katoavat. Nuorison pinnallinen hälinä täyttää kanavat. Mutta muistot kannattelevat. Istuin parikymmentä vuotta sitten Teatterikesän hallituksessakin, mutta nyt taidan jättää koko festarin väliin. Onnittelut silti puoli vuosisataa täyttävälle teatteritapaukselle! Sillä on pysyvä paikkansa suomalaisen teatteritaiteen historiassa.

9.8. 2018