Yleisurheilun jälkipyykki

Keskustelu kiehuu ja myrskyää. Nollalinja Berliinissä on tosiaan kolhaissut kansallista itsetuntoa. Uutta nousua tarvitaan ja vaaditaan.

Urheiluhullut-ohjelmassa Radio Suomessa Kristiina Mäkelä ja Pekka Holopainen olivat kohtuullisen suorapuheisia. Ongelmia on, mutta konkreettisia parannusohjelmia puuttuu. Valmennuksen hajanaisuus tuli esiin, samoin huono joukkuehenki ja tietysti resurssien puute. Mutta mitä tehdä? Riittääkö valmennusjohdon vaihtaminen? Jorma Kemppaisen palli horjuu, yksi ratkaisu olisi hänen oma irtisanoutumisensa. Sillä olisi kuitenkin dynaaminen, johonkin suuntaan laukaiseva vaikutus. Mutta mihin?

Mallia kannattaa ottaa naapurimaista täällä pohjolassa, mutta ei pidä matkia, kuten Mäkelä varoitti. Joitain omia sovelluksia tarvittaisiin. Kuinka toimittiin 1960- ja 70-lukujen taitteessa, jotta hurja nousu saatiin aikaan? Ei kai siinä pelkällä verenvaihdolla pärjätty. Olisiko joku vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia? Esimerkiksi armoton harjoittelu. Mäkelä ei ole itse avannut oman epäonnistumisensa henkilökohtaista syytä.

Tällaisia pohtii rauhallinen penkkiurheilija, jota surettaa yleisurheilun alamäki. Se että laji olisi muutenkin laskusuunnassa ja pian hyvästeltävissä, on ihan pötypuhetta. Katsotaan nyt vaikka Ruotsiin, Norjaan, Belgiaan, Espanjaan, Italiaan – ihan minne vain. Suomi rämpii tässä omassa yksinäisyydessään, muualla yleisurheillaan entistä kiivaammin ja yleisön suosio kasvaa. Mitä vaikuttaa yksi Duplantis Ruotsissa tai koko Ingebrigtsenin veljessarja Norjassa? Kansallinen itsetunto nousee kohisten, vaikka kohtalaisen korkealla se on tähän saakkakin ollut.

Suomessa on vähän arkaileva, kyselevä ja pohtiva asenneilmasto. Lääkkeeksi tarjotaan keskustelua ja tappioiden analysointia. Hyvä pohja, mutta ei kauan auta. Mäkelä oli oikeassa: pelkkä suunnittelu on jo nyt myöhässä. Aamutv:ssä oli kaksi suoritukseensa erinomaisen tyytyväistä urheilijaa, aitajuoksija Neziri ja estejuoksija Raitanen. Kumpikaan ei ole huomannut juuri mitään ongelmia missään, Neziriäkin vaivasi vain se tuhannesosasekunti, joka jäi puuttumaan.  Jos se olisi tullut, hän olisi maailman onnellisin urheilija, niin olin kuulevinani.

Siis me olemme sittenkin vähään tyytyvää kansaa. Me olemme itse laskeneet odotustason kohtalaisen matalalle. Jo finaaliin pääsy on urheilijalle unelmatavoite, pistesija kuin mitali. Ehkä tämä on hyvä piirre mentaalihygienian kannalta, mutta ei johda kunnon tuloksiin, ei ainakaan mitaleihin.

Pekka Huhtaniemi yritti selvittää, kuka oli Suomen joukkueen johtaja Berliinissä. Johtajilla oli ennen huono kaiku. Mutta Jukka Uunila todella johti ureiluliittoa ja tuloksia syntyi. Johtaako nyt kukaan? Eri nimikkeitä on paljon, ilmeisesti hajanaisuus heijastuu ylimmältä tasolta. Pekka Holopainen uskalsi kaivata vanhan ajan autoritaarista johtajaa urheiluelämään. Jonkun pitäisi näyttää mihin suuntaan mennään. Nyt kaikki kuulemma askaroivat lähinnä omissa oloissaan.

En osaa totta puhuen minäkään sanoa, mitä pitäisi tehdä. Miettikööt siellä liitoissa ja järjestöissä ja ennen kaikkea urheiluseuroissa. Huippukasvatus alkaa junioritasolta. Duplantis on hypännyt oiko se nelivuotiaasta alkaen. Urheiluperheitä, vannoutuneita valmentajia, rohkaisevia johtajia, suuren yleisön kannatusta ja niitä aina kaivattuja resursseja ja sponsoreita – eiköhän se näistä urkenisi. Jos toimeen tartutaan.

14.8.2018