Tulisielu ja uupuneet

Presidentti Macronin vierailu häikäisi parilla tavalla. Syntyy vaikutelma valtiomiehestä, joka todella uskoo idealistisiin tavoitteisiinsa. Siihen viittaa sekin, että hän ei piittaa kotimaan laskevista kannatusluvuista – pääasia on tehdä tarvittavat uudistukset, olivat ne sitten suosittuja tai ei. Uusi kausi on sivuseikka. Voisiko olla tällainen poliitikko?

Juha Sipilällä oli samoja elkeitä ryhtyessään pääministeriksi. Terä lienee kovassa käytössä tylstynyt. Vierailun tilaisuuksissa Emmanuel ja Juha olivat sinuja ja parhaita ystäviä. Jotain yhteistä heissä on vieläkin, sanoisiko amatöörimäinen yltiöpäisyys. Aika ja vastarinta tasivat kumpaakin. Mutta ainakin heillä on ollut yritystä tehdä jotakin, avata uria, nähdä kauemmas.

Myös Sauli Niinistö sai suuren hyvityksen. Kun hän kymmenen vuotta sitten alkoi puhua eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä, kukaan ei meillä kuunnellut eikä ainakaan uskonut. Kokeneet poliitikot tyrmäsivät tällaiset haaveet yhtenä miehenä, etunenässä Paavo Väyrynen. Niinistön epäiltiin vielä viime vaaleissa salakuljettavan Natoa Suomeen jonkin mystisen eurooppalaisen puolustusliiton varjolla. Nyt viimein Sauli sai tukea vähän kauempaa. Jotain uutta tästä voi kehittyä, vaikka ei vielä kovin kouriin- tuntuvaa.

Macronin vierailu pyritään samalla hiukan ohittamaan. Sen antiin ei oikein tahdota uskoa. Vierailusta ilakoivat eniten iltapäivälehdet, rouvien pukeutuminen nousee tärkeimmäksi, sisältö kuitataan löysillä kommenteilla. Äskeiset Jälkiviisaat eivät edes maininneet vierailua, kouluruokailu ja budjetin marginaalit olivat tärkeämpiä. Samaan aikaan maanosan turvallisuuspolitiikka kurottaa kukaties uuteen aikakauteen.

Kun kuunteli Macronin lennokkaita, toivontäyteisiä monologeja, hänen ranskalaista retoriikkaansa, ero a-studion lysähtäneisiin kotimaan poliitikkoihin oli musertava. Veteraanit poistuvat eduskunnasta, politiikka ei enää maistu, yltyvä populismi ja somekauhu on selättänyt heidät. Pintailmiöt myrskyävät vesilaseissa, asioiden ydin peittyy pikakohuihin. Voi hyvin ymmärtää, että tuollainen ei enää huvita. Ei tule mieleen uusia aloitteita.

Mistä kiikastaa, siihen antaa koleaa valaisua kesällä ilmestynyt kirja, Kari Häkämiehen Vallanjano. On aina kiintoisaa vilkaista, miltä kirjasyksy alussa näyttää. Ei aivan loistavalta, mutta kohtuullisen kotikutoiselta. Aamulehden kriitikko Jussi Aurén teilasi (20.7.) Häkämiehen romaanin äärimmäisen asenteellisesti (eihän ex-poliitikolta voi mitään odottaakaan). Hesarin kokeneempi  Antti Majander sijoitti teoksen kelpo keskitasoon poliittisen kirjallisuuden sarjassa.

Häkämies näyttää demokratian nihkeän toimivuuden kuuden uuden kansanedustajan näkökulmasta. Kaikkia riivaa tarve pysyä esillä, nousta parempiin asemiin tai ainakin säilyttää jatkossa paikkansa. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Yksityiselämää kuvataan paljon, tuoreet kansanedustajat ryyppäävät, törmäilevät ja käyvät vieraissa. Suhteita solmitaan vilkkaasti. Tapojen luulisi jo puhdistuneen ja asenteiden kiristyneen, mutta ehkä Häkämies muistelee vielä omia edustaja-aikojaan. Näin hän ainakin saa vähän väriä romaaniin. Poliitikot ovat kaukana pulmusista, juonitellaan ja puukotetaan puoluetoveria selkään. Kaikki tuttua ennestäänkin.

Romaani rakentelee henkilökuvia vähän mekaanisesti ja puoluekenttää tasapuolisesti edustaen, kuitenkin niin, että kellään ei ole selvää vastinetta tuntemassamme todellisuudessa. Kirjoittaja on suorastaan ahkeroinut häivyttääkseen ilmiselvät yhteydet eläviin poliitikkoihin. Näin tunnistettavuus etääntyy, mutta tekijä on suojassa kunnianloukkauksilta. Hän kuvaa yleisiä ilmiöitä, ei osoita ketään sormella. Mitään ei varsinaisesti paljastu. Kansanedustajat ovat miltei kaikki juristeja, sekin tekijän varmistelua: hän sattuu tuntemaan tätä alaa.

Venäjän puuttuminen meidän vaaleihimme ja oikeusministerin myrkytystapaus tulevat vähän liimatusti aikamme kohujutuista, uskottavuusaste ei ole kovin korkea. Henkilöt ovat tyyppejä ja edustavat ilmiöitä, puolueita, pyrkyryyttä tai petturuutta, syvempää ihmiskuvausta ei Häkämies yritäkään. Silti yksi koskettava henkilö galleriasta löytyy, keskustan Helena Maaranen Haukiputaalta, joka putoaa eduskunnasta menetettyään uskovaisten kannatuksen liian seksikkään tv-mainoksen vuoksi. Samalla tulee avioero ja maatilakin ilmeisesti menetetään. Tällaista vähemmän käsiteltyä teemaa olisi voinut syventää lisää. Kohdentamalla tapauksia läheisemmin henkilöihin romaani olisi voittanut kautta linjan, nyt siellä vilisee väkeä, johin ei ehdi tutustua. Mutta tekijän poliittis-hallinnollista asiantuntemusta ei voi kiistää, se on näkynyt jo aiemmissa poliisiromaaneissa.

Nyt ennustellaan politiikan kuumaa syksyä, mutta alku valtakunnassa näyttää paremminkin uupuneiden suvannolta. Ehkä tahti tästä kiihtyy. Ulkopolitiikan puolella sen sijaan vauhti on ollut varsin kiivasta, niin että heikkopäistä jo hirvittää tai innostaa, asenteesta riippuen. Ei Suomi mikään pelinappula enää ole, pikemmin määrätietoinen peluri, jolla on nyt hyvät kortit ja parhaat kaverit. Ranskan peesissä, marchons, marchons!