Sademiehen näyttelijäjuhlaa

Ajelin yksin Tampereelle, vaihdoin vaatteita poikani kämpillä ja astelin remontinalaista Hämeensiltaa TT:n Sademiehen ensi-iltaan. Tampereen keskustassa on nykyisin miltei mahdotonta ajaa, kaikkialla kuoppaa, aitaa ja kiellettyä ajosuuntaa. Mutta kuten poikani toiveikkaasti vakuuttelee, tää on vaan väliaikaista.

Sademies (Rain Man) on tietysti elokuvana tuttu, monilla Oscareilla palkittu. Aina silloin on epäilyksiä, kuinka teatteri pärjää kovassa kilvassa. Mutta Georg Malviuksen ohjaama esitys on ainakin näyttelijäntyön juhlaa. Risto Korhonen tulee saamaan suurta suosiota ja myötäelämistä autistisena Raymond Babbittina, Dustin Hoffmanin vanhassa loistoroolissa. Tulkinta onkin eläytyvä ja miimisesti, liikunnallisesti kouristuksenomaisen tarkka, hyvin hellyttävä. Lavaa hallitsee silti suvereenisti Lari Halmeen velipoika, Charlie Babbitt, aivan erinomainen, joka ilmeeltään ja eleeltään hallittu autokauppias, vammaisen äärinormaali vastapooli.

Silti jokin viimeinen viritys puuttuu, kaiketi ohjauksen suoraviivaisuudesta. Täyttä tunnekosketusta ei esitys sittenkään tavoita, ei edes liikuttavaksi tarkoitetussa  lopussaan. Näyttäviä musikaaleja ohjannut Malvius tekee puhenäytelmää samalla rennolla väripensselillä, alussa karjahtelevaa ilmaisua käyttäen, lopussa syvenevää hiljaisuutta, elävää ihmiskuvaa tavoitellen. Joka tapauksessa jälleen Tampereen Teatterille selvä voitto syyskauden aluksi. Kuten Orvo Laine sarkastisesti huomautti, osat ovat kääntyneet: TTT tekee suurella roimaa farssia ja TT vakavaa ihmissuhdedraamaa.

Aamulla huomasin Hesarista, että Lauri Meri on hyvin samoilla linjoilla kanssani Kari Heiskasen Kekkos-näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterissa. Jähmettävää on todella sen tuskainen huumorittomuus. Hirtehistä leikkiä varmasti viljeltiin Kekkosen lähipiirissä myös vakavina aikoina ja erityisesti kai silloin. Tosin Lehtisen kirjan mukaan Sorsa olisi todennut, että Kekkonen ei koskaan laskenut leikkiä Neuvostoliitosta, asia oli kuolemanvakava. Uskoisiko tuota? Heiskasen kireä tulkinta näyttää poliittisen toimintatason, mutta ei ulotu sisempään ihmiskuvaukseen. Sivuhenkilöt jäävät kasvottomiksi, monia on vaikea tunnistaa. Noottikriisin tulkinta, vaikkakin uuteen tutkimukseen perustuva,  ei näyttämöllä tunnu ihan vakuuttavalta, koska se annetaan nopeasti ikään kuin itsestään selvyytenä. Kuitenkin monin osin kelpo läpijuoksu lähihistoriasta.

Tampereelle tullessani muistin Antti Eskolaa, äkillisesti kuollutta professoria. Aamulehdessä häntä luonnehdittiin sydämelliseksi ja kannustavaksi opettajaksi, mutta monet muistavat toisen puolen: äkäisen riitelijän ja kovan väittelijän. Eskola ei jättänyt ketään kylmäksi. Meillä oli lämpimiäkin kohtaamisia, mutta viimeksi hän vielä letkautti minulle ”pohjattomasta itseihailustani” viimeiseksi jääneessä kirjassaan Vanhuus (jonka tyttäreni silloin Vastapainossa toimitti). Jään silti kaipaamaan hänen juurevaa ärinäänsä. Tuntuu tyhjältä, kun hän ei enää kriittisesti tarkkaile Tammelantorin vaiheilta nykyistä elämänmenoamme. Pekka Tarkka kertoi vähän kolhivansa RUK:n kurssitoveriaan Eskolaa muistelmissaan; täytyypä pian ennättää kirjassa siihen saakka.

Edessä kaiketi syyskesän viimeinen helteinen viikonloppu maalla, nautitaan siitä.

8.9. 2018