Musiikin huippuja

 

 

 

 

 

 

 

Maria Callas oli loistava, yli kaikkien sopraanoiden. Näin uskoi maallikko ja sai vahvistusta hienosta dokumenttielokuvasta Maria by Callas. Se on yhtä nautintoa alusta loppuun.  Callasin säteily hallitsee kangasta ja äänimaailmaa lumoavasti.

Mikä sitten oli Callasin salaisuus? Ääni itsessään, sen tavattoman vivahteikas käyttö. Lisänä ilmeinen näyttelijän lahjakkuus. Lopulta sensuellin naisen äly ja sanavalmius, terävyys, magneettinen voima. Ei ihme, että hän pani joskus oopperataloissa rähinäksi. Siinä nainen, jonka komealle nenälle ei hypitty. Ymmärrän entistä paremmin Wallanderia, joka kuunteli vapaa-aikoinaan Callasin äänitteitä.

Suuren tähden rakkauselämä ei ollut onnistunutta, kuten se ei useinkaan ole. Pahiten häntä kusetti Onassis huvipursineen, kaappaamalla yhtäkkiä maailmanlesken Jacquelinen vaimokseen. Ei onnistunut sekään yritys, Maria palasi takaisin. Näistä lehdet aikoinaan hehkuttivat, enkä ollut silloin aiheista kiinnostunut. Nyt vanhat draamat avautuvat uusina.

Hyvä dokumentti on toisinaan parempi kuin keksitty elokuva. Tosielämä rouhaisee syvemmältä. Sitä kohti ollaan menossa, Knausgårdin tavoin. Pekka Tarkka sanoi muistelmiensa julkkareilla, että hänkin on kyllästynyt fiktioon. Oireita on ilmassa. Pekan muistelmat luin loppuun, kerrassaan hieno kirja, siihenkin on vielä palattava. Muun ohessa Pekan musiikilliset elämykset yllättävät monia.

Olihan meilläkin eilen. Kävimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Brahmsin viulukonserton op. 77 ja Šostakovitšin sinfoniaa no 12 eli kuuluisaa vallankumousvuoden 1917 sävelteosta. Olipa nautinnollinen ilta sekin. Tsekki Josef Špacek pani viulunsa todellakin laulamaan Brahmsin konsertossa ja sai suuret suosionosoitukset. Rankempi kokemus oli Šostan sinfonia. Sillä on kiistatta kertovia ominaisuuksia, vaikka absoluuttista musiikkia kuinka arvostettaisiin. Elin Leninin aatteet, kansan heräämisen ja Talvipalatsin valtauksen voimallisesti.

Venäläisen eksentrikon kuumeinen värinä välittyy merkillisesti hänen musiikkiinsa. Se on kulmikasta, äkkivaihtelevaa, leikaten yllättävää, särmää nirhaavaa, synkästi kumisevaa ja runollisesti soinnahtelevaa samassa paketissa. Pidän sen ehdottomasta elävyydestä, koko ajan on hermo päällä, intensiteetti purkautuu rummunpaukkeeseen ja väsähtää taukojen lurinaan. Tällaisen matkaan heittäytyy omin assosiaatioin, kaiken tarpeettoman unohtaen.

Kapellimestari oli Michael Sanderling, elegantti, tehokas, ilman ylimääräisiä eleitä, sai kaupunginorkesterin soimaan niin, etten minä ainakaan osannut toivoa mitään parempaa.

Oopperan elämykset odottavat. Helsinki on jo ihmeellinen kulttuurikaupunki. Katselimme Oodin valmistuvia laineita. Amos Rex on vielä tutkimatta. Taidetta riittää gallerioissa ja museoissa, teatterit pursuavat ensi-iltoja, elokuvateattereita tulee lisää, tarjonta rikastuu, rakkautta ja anarkiaa on nytkin kukkuramitoin menossa. Lisäksi televisio tuottaa  hienoja ranskalaisia leffailtoja. Miten kaikkea ehtisi ahnehtia. Töitäkin pitäisi tehdä. Antaa niiden odottaa.

26.9. 2018