Kirjallisia rohtoja jouluflunssaan

Joulun lähetessä Sillanpää nousee aina esiin, ei voi mitään. Aina joku kyselee, saako niitä Taatan joulusaarnoja jostain. Voihan niitä netistä onkia, mutta kaupan ei ole kokoelmia vieläkään. Jonain päivänä Otava havahtuu tähänkin nostalgiaan. Me harvat ja valitut kuuntelemme saarnan taas joulukahveilla ensi lauantaina Hämeenkyrössä.

Hämeenlinnassa julkaistiin Tarja Lappalaisen kirja, jolla on kumma nimi Surman suusta maineen poluille (Aurinko). Siinä kerrotaan suomalaisia menestystarinoita, ja kun siinä on parikin lukua Sillanpäästä, Tarja kutsui julkistamistilaisuuteen puhumaan. Heikki A. Reenpään kanssa selvitämme Sillanpään vaiheita kirjassa. Persoona oli Reenpään muistoissa yksi vaikuttavimpia, ja hänellä nyt on kokonainen kavalkadi kohtaamisia kustantajan taipaleellaan. Kiannostakin häntä keväällä haastattelin. Ensimmäinen reaktio korpikirjailijasta: ”Kyllä se oli raskasta…”

Kovia kilpaveikkoja olivat Sillanpään kanssa – tai pikemmin Kianto olisi halunnut kilpailla Nobel-ehdokkuudesta, mutta väärälle miehelle meni hänen mielestään. Tätä voin tässä muistutella, kun muutamat maakuntien johtavat sanomalehdet eivät vaivaudu kirjaani käsittelemään: Aamulehti, Turun Sanomat eikä edes Kaleva, joka oli Kiannon pää-äänenkannattaja vuosikymmenet. Sopii arvuutella, mistä boikotti johtunee. Onneksi on ollut kunnon kriitikkoja, kuten Matti Mäkelä, Osmo Pekonen, Seppo Turunen ja Risto Kormilainen. Kirjaa ei ole kokonaan tukahdutettu.

Hämeenlinnan reissua kohotti huomattavasti Jean Sibeliuksen syntymäpäivä, jonka kunniaksi poikkesin hänen syntymäkotiinsa. Satuin sopivasti oppaan esittelykierrokselle, minkä jälkeen nuori viulisti soitti yhdeksän Jannen viulukappaletta ja luki hänen nuoruudenkirjeitään. Hieno kokemus. Paluumatkalla kuuntelin autossa 1. ja 3. sinfonian. Sibelius ja Sillanpää hallitsivat jouluista lauantaipäivää. Jälkimmäinen sai proosatyyliinsä vaikutteita maestron sävelkielestä. Hän kuunteli sinfonioiden esitykset aikoinaan Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taas muistui mieleen Mika Waltarin koti Helsingissä. Onko mahdoton ajatus, että joskus hänen syntymäpäivänään siellä pidettäisiin samantasoinen lukumatinea? Museohanke seisoo, aktivisteja puuttuu.

Kiantoa olen selitellyt muutamissa tilaisuuksissa, Rosebudin joulunavauksessa ja Matinkylän seniorien tilaisuudessa. Miksi Kianto eli niin vanhaksi (melkein 96) huolimatta hillittömistä elämäntavoistaan? Siinä olisi terveyspalstoilla kummastelemista. Kirjailijat sortuivat yleensä nuorina, Kivestä ja Leinosta alkaen. Sillanpää joutui holhukseen ja eli senkin ansiosta yllättävän kauan.

Kuinka kirjallisuus on yleensä kuvaillut sairauksia, siihen tarjoaa mainion esittelyn Jukka Mustosen kokoama kirja Paistettu sipuli auttaa paiseissa (Kustannus HD). Se on jaettu sairauksien mukaan osastoihin kuin lääkärikirja, ja yhtä herättävää (tai hälyttävää) luettavaa se onkin.

Flunssa-aikaan voi panna merkille L. Onervan muiston Eino Leinosta: ”Einolla oli eräänä päivänä romuska luultavasti kylmettymisestä johtunut, mutta konjakki-maito parantaa aina nopeasti ja hyvin.” Pentti Linkola juo kolme litraa maitoa päivässä ja elää vieläkin. Konjakin hän jättää vähemmälle.

Muitakin flunssalääkkeitä kirjassa satelee. ”Otetaan votkaa, lisätään siihen pippuria ja tilkkanen hunajaa ja flunssa kuolee pois”, sanotaan Rosa Liksomin Hytti nro 6:ssa. Jose Saramagolle riitti vuoroin kuuma ja kylmä suihku. Waltari tiesi lääkkeen: Pyramidon ja tukeva konjakkiryyppy. Kukaan ei näytä kirjallisuudessa uskoneen rokotuksiin. ”Kuka ne vahtii, virukset ja basillit. Niiden sukukunta on laaja ja värikäs”, kuvaili Huovinen lentsua.

Orhan Pamukin romaanissa kahvinjuonti on syntiä, se turruttaa aivot, puhkoo vatsan, aihettaa noidannuolta ja hedelmättömyyttä. Yleensä kahvi on Saatanan juonia. Kaikkia kirjailijoiden ohjeita ei kannata uskoa, ei varsinkaan heidän henkilöidensä.  Ihminen ei elä marjoilla, tiesi Joel Lehtonen. Läskikastike on mainio ruoka Veikko Huovisen mielestä, jos ei pelkää kolesterolia.

Alkoholin nauttimisesta kirjailijat kirjoittavat paljon. Mauri Sariolan kokemuksen mukaan kunnon konjakkinapsu auttaa joka tilanteessa. Kalle Päätalosta konjakki tuntui ”niin kuin höyhenen latvalla penslattaisiin sydänalan seutuja”. Leino kehitti tieteellisen tavan nauttia pirtua ja vettä yhtaikaa. Leinon runot voitiin Saarikosken mukaan jakaa krapulatilojen kuvauksiksi. Hänellä on sellaisia runoja, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole viinanjuoja.

Yleensä viinan juontia on romantisoitu. Tai sitten siitä on tehty hauska, etupäässä miehinen reipastelu. Moni avioliitto on Huovisen tietämyksen mukaan sortunut siihen, että mies on juonut liikaa viinaa eikä vaimo ole arvostanut hänen harrastustaan. Pahempiakin tragedioita on kuvattu.

Muistakaamme joulun alla John Steinbeckin sanoja: ”Älä koskaan – älä ikinä luota juoppoon.”

8.12. 2018