Joulun elokuvia

Tässä en nyt puhu uutuuksista. Missäs niitä täällä Hämeenkyrön harmaassa hiljaisuudessa katselisit. Mutta armoitettu tv tarjoilee sitäkin enemmän elämyksiä.

Eikä tarvitse edes risteillä tallenteisiin, sillä pyhien virallinen tarjonta ottaa huomioon joulun raukean mielialan. On helppotajuisia ja silti lajissaan laadukkaita elokuvia, joita voi jouluvieraiden kanssa joukolla katsella riippumatta kunkin erityisistä mieltymyksistä.

Tällaisia kertauksenomaisia leffoja olivat esimerkiksi Florence ja Notting Hill. Huolettomasti nieltäviä, aivoja vaivaamattomia komedioita, kevyttä nostalgiaa. Kummankin pelastivat hienot näyttelijät, tähtinä Meryl Streep ja Julia Roberts sekä kummassakin esiintynyt Hugh Grant. Olemme voineet viettää pienimuotoista Grant-festivaalia kotona, kun mukaan luetaan loistava tv-draama Perienglantilainen skandaali (A Very English Scandal). Siinä näkyi Grantin vaikuttava kehitys ja muuntautuminen sympaattisesta hymypojasta parkkiintuneeksi parlamentaarikoksi, todelliseen kovanaamaiseen luonnetehtävään.

Näitä merkittävämpi oli tietysti Teeman lahja tarjota koko Fanny ja Alexander yhden iltapäivän ratoksi. Riitti tällä erää kun katsoi ensimmäisen osan, perhe Ekdahlin lumoavan runsasmuotoisen joulunvieton. Mitä lavastuksen, näyttelemisen, tapainkuvauksen riemujuhlaa! Ja silti joulun kuorrutuksista lohkeaa inhimillisiä tragikomedioita, vihlovaa tuskaa ja hyväntuulista irstailua, joka tuskin loukkaa ketään edes pyhään jouluyöhön sijoitettuna. Toista oli silloin kun Juhani Aho kirjoitti pienoisromaaninsa Yksin. Sehän oli kapean surunvoittoinen yksilön kuvaus, kun Bergman vetelee leveällä siveltimellä kokonaisen epookin ja skandinaavis-porvarillis-kaksinaismoraalisen ilotulituksen. Silti kadottamatta hienojakoista ihmiskuvaustaan, niitä lohkeamia, joita vasten jouluilo väreilee ikään kuin viimeisillään. Sen tajuaa vaistomaisesti suurperheen äiti, jota itkettää tämä katoava kaunis maailmansa.

Nämä tämmöiset toivat joulun pitkiin pyhiin enemmän sisältöä kuin pelitehtailun kilisevät tuotteet, joita lapset ja lapsenmieliset  tietysti itseoikeutettuina napsuttelevat. Jokin yhteisöllisyys uhkaa kodeista varmaan lopullisesti kadota tämän uuden ruutuvoittoisen maailmankuvan tieltä. No elokuvat ovat nekin tavallaan aikuisten pelejä, suuria peilejä, joihin mennyt maailma iäksi menetettynä vielä heijastuu.

Elokuvan juhla jatkui pyhistä päästyä Hannun päivänä, jolloin saimme nauliutua kahden Marjan kanssa kotikatsojiksi. Lähes kuusi tuntia kuva-aterioita! Silti olen iloinen, että katsoin viimein ihan alusta loppuun Mikko Niskasen ohjaaman Päätalo-tulkinnan Nuoruuden savotat. Olin tuottamassa MTV:n puolesta ja kirjoittamassakin ensimmäistä osaa, Elämän vonkamies, josta jatkossa piti kehittää Suomen kaikkien aikojen suurin tv-sarja. Se sitten tyssähti alkuunsa, mutta nämä kaksi painavaa, merkittävää elokuvaa jäi elämään.

Ehtymätön kriitikkosuosikkini Martta Kaukonen luonnehtii Hesarissa Nuoruuden savotoita näin tyhjentävästi: ”Mikko Niskasen puhdittoman elämäkerran tapahtumat sijoittuvat Kalle Päätalon nuoruuteen.” Oliko siis kyse Niskasen elämäkerrasta, joka vain sijoittuu Päätalon nuoruutta kuvaaviin romaaneihin? Päälaelleen kääntynyt tulkinta olisi valmista kamaa Aristoteleen kantapäähän. Lisäksi ”puhditon” on viimeinen adjektiivi, jonka olisin keksinyt kuvaamaan tätä työn ja rehkimisen, niukkuuden ja äärettömän sisukkuuden kuvausta.

Mikko Niskanen on edelleen meillä ylittämätön fyysisen työn kuvaaja. Se hänelle oli ylin arvo ja uskomus. Kuinka hän aikoinaan sätti ja halveksikaan pääkaupungin nirppanokkaisia kriitikoita, joilla ei voinut olla mitään kosketusta eikä edes käsitystä todellisen työn olemuksesta saati merkityksestä. Perinne on edelleen voimistunut. Markku Pölösen sinänsä ansiokas elokuva Oma maa on työn kuvaukseltaan romanttista leikkiä verrattuna siihen, kuinka Niskanen pani nuoren erinomaisen Ari-Kyösti Sepon Kallen housuissa tukkitöitä raatamaan. Kallen vanhempina Pirjo Leppänen ja Martti Kainulainen vetivät sellaiset roolit, että niissä oli puhtia vaikka nuoremmille jakaa. ”Puhditonta” selkosilla selvityminen on vain, jos sitä oikein kaukaa pehmustetun hyvinvoinnin keskeltä katsotaan.

Elokuvajuhliemme finaali oli tuo Ettore Scola -sarjan päättänyt Hyvää yöltä, majesteetti (La Nuit des Verennes): varmaan hienovaraisimpia vallankumouksen kuvauksia, joita elokuvan historia tuntee. Tuskin moni kirja saati näytelmäkään pääsee tähän häviävän kuningashuoneen ja sen myötä vaipuvan aateliston yhtä vivahteikkaaseen tulkintaan. Pitkä ja verkkainen se oli, mutta palkitsi kestävän katsojansa. Tietysti tätäkin tähdittivät toinen toistaan nimekkäämmät näyttelijät, joista Hanna Schygullan dubattu kreivitär jäi pysyvästi mieleen. Marcello Mastroianni vetäisi vanhan ja väsyneen Casanovan kauhtuneen olemuksen milteipä riipaisevasti. Mikä ironia: aurinkokuninkaan viimeinen seuraaja kukistuu samaan aikaan kuin tämä naisten viettelijöiden ikiaikainen kuningas. Kahden valtakunnan vavahduttava mailleenlasku.

27.12. 2018